Koulussa uskonnon tunneilla Raamatun kertomukset, kristinoppi ja rukoukset. Päivänavauksissa virret. Kouluvuoden alussa ja lopussa koululaisjumalanpalvelukset. Kaikki tämä oli tavallista arkea joitain vuosikymmeniä sitten ja tämän seurauksena keski-ikäisillä ja keski-iän ylittäneillä on vähintään jonkinlainen yleissivistykseen kuuluva tiedollinen perusta kristillisestä perinteestä ja kristinuskon ydinsanomasta.
Nykyään tilanne on toinen. Muuttuvassa yhteiskunnassa koulun katsomusaineiden opetukselta vaaditaan perehtymistä laajasti eri uskontoihin ja muihin katsomuksiin. Suomessa uskonnonopetus on ollut virallisesti tunnustuksetonta vuodesta 2003 lähtien. Tällä hetkellä yhteiskunnassa eri tahot selvittävät, tulisiko kouluissa siirtyä uskonnon ja elämänkatsomustiedon yhdistävään, kaikille yhteisen katsomusaineen opetukseen, ja pohtivat, millainen tämä oppiaine olisi sisällöltään.
Kirkossa olisi nyt syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen ja todeta, että systemaattiselle kristillisen kasvatuksen tarjoamiselle on tehtävä jotain aivan itse. Koulun katsomusopetuksen muutokset ovat yksi tekijä, joka pakottaa kirkon miettimään esimerkiksi sitä, millaisin tiedollisin valmiuksin nuoret tulevaisuudessa tulevat rippikouluihin ja millaiseen opetukseen kirkko itse haluaa panostaa.
Kysymyksen kristillisen kasvatuksen ja opetuksen profiilin vahvistamisesta voi nähdä myönteisenä mahdollisuutena kirkolle oman tehtävänsä ja kutsumuksensa toteuttamisessa.
Nyt on myös oiva hetki vaikuttaa siihen, että kirkossa olisi vahvempi hengelliseen opetuksen ja kasvatuksen pedagoginen ja koulutuksellinen rakenne ja sisältö. Erotukseksi yleissivistävän koulun tehtävästä kirkon oma kasvatus- ja opetustyö voi olla selvästi tunnustuksellista kristillistä kasvatusta.
Kirkolla on jo olemassa kasvatuksen Polku-malli, joka on ikäkausittain oivaltavasti mietitty. Mallin selkeä heikkous on kuitenkin se, että konkreettiset asiasisällöt kussakin ikäryhmässä jätetään seurakuntatasolla pohdittaviksi, jolloin eri seurakunnissa on käytettävissä olevista resursseista johtuen hyvin erilaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet kristillisen kasvatuksen kehittämiseen.
Kirkossa on eri aikoina toteutettu merkittäviä kristillisen kasvatuksen kehittämishankkeita, kuten 1970-luvun K-ohjelma, mutta rippikoulua lukuun ottamatta asiasisältöihin keskittyvästä kristillisestä kasvatuksesta ei ole muodostunut selkeää ja vahvaa ja perinnettä nykyaikaan asti. Menneiden vuosikymmenten kristillinen yhtenäiskulttuuri ja julkisen koulun tunnustuksellinen uskonnonopetus kenties tuudittivat ajatukseen, että kirkon yhteiseen uskoon liittyvät asiasisällöt tulevat ihmisille tutuiksi joka tapauksessa, ja kirkon hengellisessä kasvatuksessa voidaan keskittyä lähinnä kokemuksellisuuden vahvistamiseen.
Polku-malli olisi hyvä pohja, kun mietitään, mitä konkreettisia asioita Raamatun kertomuksista, kristillisestä perinteestä, kristillisen kirkon historiasta ja kristinopista halutaan missäkin ikäryhmässä nostaa esiin. Kristillisen kasvatuksen toimintamallia ei kuitenkaan voi luoda ainoastaan komiteatyöskentelynä ja työntekijävetoisesti, vaan sen on edettävä ennen kaikkea ruohonjuuritason toimintaa kehittämällä, yhdessä seurakuntalaisten kanssa.
KIRKON KASVATUSPERINTEEN vahvistamiseksi voisi edetä ainakin kahdella tasolla. Toisaalta seurakunnissa tulisi tarjota systemaattisesti sellaisia kokoontumisia, joissa eri-ikäiset voivat olla yhdessä kristillisen sanoman äärellä oppimassa. Toisaalta perheille tulisi tarjota konkreettista tukea ja vinkkejä kodeissa tapahtuvaan kristilliseen kasvatukseen. Myös digitaalisen maailman mahdollisuudet kristillisen kasvatuksen tukemisessa on syytä ottaa osaksi kasvatuskäytänteitä.
Kristinuskon perusteita koskeva tieto sekä ymmärrys kristillisen ajattelun vaikutuksista ihmisten elämässä on olennaista siksi, että lapset ja nuoret voivat tehdä omaa hengellistä elämäänsä koskevia päätöksiä. Kristillinen kasvatus antaa lapselle tai nuorelle oman hengellisen identiteetin rakennuspuita, joiden avulla hän pohtii valintojaan ja suhdettaan Jumalaan ja lähimmäiseen. Se antaa myös tiedollisia välineitä kohdata uskonnon nimissä tehtävää manipulaatiota ja väärinkäyttöä. Toisaalta lapset ja nuoret ovat entistä yksinäisempiä ja ahdistuneita yksilöllisten ihanteiden maailmassa, jossa arvot ja katsomus tulisi rakentaa ilman yhteisöjen tukea. Kristillinen opetus ja kasvatus voi tarjota vastavoiman individualismille, koska se peilaa ihmisten tekemiä valintoja suhteessa muihin ihmisiin ja ihmistä suurempaan. Kristillisestä traditiosta ja toisten kristittyjen kokemuksista löytyy esimerkkejä ja inspiraatiota, rohkaisua ja turvaa miettiä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Kristillisen kasvatuksen ja opetuksen malli lähtee ajatuksesta, että jo aivan syntymästä saakka ihminen voi kuulla ja oppia Jumalasta, mutta tämä ei saa olla automaatio, joka ikään kuin suhtautuisi vähemmän arvostavasti myöhemmin tapahtuvaan kristilliseen opetukseen. Monet nuoret aikuiset kiinnostuvat hengellisten asioiden pohtimisesta vasta aikuisiän kynnyksellä, tai elämän risteyskohdissa ja kriiseissä, jotka saavat heidät pohtimaan suhdettaan uskomiseen. Hengellisen kasvun polulla täytyykin olla “pysäkkejä” kaikenikäisille siten, että eri-ikäiset hengelliset etsijät otetaan seurakunnissa vakavasti ja heillä on mahdollisuuksia ja tilaa myös kriittisten kysymysten esittämiseen ja kristillisen opetuksen saamiseen.
Kristillisen kasvatuksen systemaattinen kehittäminen eri ikäryhmissä on investointi tulevaisuuteen. Se on strateginen valinta, joka auttaa pitämään avoinna polkuja, joiden kautta lapset, nuoret ja aikuiset voivat löytää yhteyden kristilliseen uskoon ja sen merkityksiin omassa elämässään.
Kaisa Hautio ja Saila Poulter
Perheenäitejä
Seurakuntavaaliehdokkaita
Vihti