Kirkkohallituksen päätös jättää Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (Sley) ja Kansanlähetys toistamiseen ilman virallista kolehtia on herättänyt keskustelua. Kuusi kirkkohallituksen jäsentä puolusti ratkaisua Kotimaassa 2.10. korostamalla, että päätös lisää seurakuntien vapautta päättää kolehtikohteistaan.
Seurakuntien päätösvalta on tärkeä asia. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan vastaa olennaisimpaan kysymykseen: Miksi juuri kaksi kirkon sopimuslähetysjärjestöä asetettiin muista poikkeavaan asemaan?
Sley ei ole vaatinut itselleen erityiskohtelua lähetystyön saralla. Olemme sen sijaan odottaneet, että kirkko kohtelee sopimusjärjestöjään johdonmukaisesti ja yhdenvertaisin perustein. Kirkkohallituksen päätös herättää tässä suhteessa kolme vakavaa kysymystä.
KUN KAHDELTA kirkon sopimuslähetysjärjestöltä poistetaan vakiintuneeseen käytäntöön kuulunut virallinen kolehti ja ratkaisua perustellaan niiden teologisilla näkemyksillä, päätöstä on vaikea pitää pelkkänä kolehtivarojen jakamisena. Se näyttäytyy pikemminkin keinona ohjata järjestöjen toimintaa taloudellisen tuen avulla.
Kirkkohallituksella on oikeus päättää kolehdeista. Sen sijaan lähetysjärjestöjen kirkollinen arviointi ja perussopimusten noudattamisen valvonta kuuluvat piispainkokouksen vastuulle. Siksi herää kysymys, onko kolehtipäätöstä käytetty tarkoitukseen, jota varten kirkolla on jo oma arviointi- ja päätöksentekomenettelynsä.
Kuuden kirkkohallituksen jäsenen kirjoituksessa korostetaan, ettei päätöksellä oteta kantaa järjestöjen asemaan. Muodollisesti näin onkin. Käytännössä päätös kuitenkin ilmaisee, etteivät kaikki kirkon sopimuslähetysjärjestöt nauti samanlaista luottamusta.
Jos tarkoituksena ei ole puuttua järjestöjen teologiseen linjaan, miksi juuri se nostetaan päätöksen perusteluksi?
Järjestöä kohdellaan epäedullisemmin sellaisen vakaumuksen vuoksi, joka on ollut kirkon tiedossa koko sopimussuhteen ajan.
SLEY ON osallistunut kirkon lähetystyön yhteisen peruslinjauksen, Yhteinen todistus -asiakirjan, valmisteluun ja sitoutunut toimimaan sen mukaisesti. Piispainkokous on myös katsonut, että Sley on noudattanut lähetyksen perussopimusta ja Yhteinen todistus -asiakirjaa kansainvälisessä työssään. Sleyllä on edelleen voimassa oleva sopimuslähetysjärjestön asema.
Tästä huolimatta kolehtipäätöksen puolustajat vetoavat Sleyn virkakäsitykseen. Sleyssä pidetään kiinni perinteisestä luterilaisesta virkakäsityksestä. Tämä ei ole kirkolle uusi eikä salattu asia. Se oli tiedossa jo silloin, kun yhteistyön perusteista sovittiin.
Jos nyt juuri tätä vakaumusta käytetään perusteena evätä järjestöltä muiden sopimuslähetysjärjestöjen saama virallinen kolehti, päätöksen rangaistusluonne tulee erityisen selvästi näkyviin. Järjestöä kohdellaan epäedullisemmin sellaisen vakaumuksen vuoksi, joka on ollut kirkon tiedossa koko sopimussuhteen ajan.
Kirjoituksessa viitataan myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin. Tämä on vakava asia, jota ei pitäisi käsitellä yleisluonteisin viittauksin. Olisi tärkeää yksilöidä, mihin Sleyn päätökseen tai toimintaan tällainen arvostelu perustuu.
Sley pitää kiinni kirkkomme voimassa olevasta avioliitto-opista, jonka mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Käsityksemme on, että tämä on kristillisen avioliitto-opetuksen mukainen näkemys. Teologinen erimielisyys avioliitosta ei kuitenkaan sellaisenaan merkitse piittaamattomuutta kenenkään ihmisarvosta tai perusoikeuksista.
Kirkollisessa keskustelussa on voitava erottaa toisistaan teologinen vakaumus ja ihmisten epäasiallinen kohtelu. Jos järjestön katsotaan menetelleen väärin, menettely tulee yksilöidä. Muuten vaarana on, että yleisluonteisista epäilyistä muodostuu peruste taloudellisille seuraamuksille.
KIRKKOHALLITUKSEN RATKAISUN varsinainen kärsijä ei välttämättä ole Sley järjestönä. Työmme jatkuu, ja ystävämme ovat kantaneet sitä uskollisesti vaikeissakin olosuhteissa.
Sen sijaan päätöksen seuraukset voivat ulottua ihmisiin, joilla ei ole mitään osuutta suomalaisen kirkon sisäisiin kiistoihin.
Sley tekee Ugandassa työtä Etelä-Sudanista paenneiden ihmisten parissa. Pakolaisasutusalueilla elää lapsia ja nuoria, joiden elämässä sota, turvattomuus ja köyhyys ovat arkipäivää. He tarvitsevat koulutusta, tulevaisuuden mahdollisuuksia ja kristillistä lähimmäisenrakkautta käytännön tekoina.
Juuri tällaista työtä kolehtivaroilla oli tarkoitus tukea.
Voimme Suomessa käydä vaikeitakin keskusteluja virkakäsityksestä ja avioliitosta. Mutta onko oikein, että näiden erimielisyyksien taloudelliset seuraukset voivat kohdistua Ugandan pakolaisasutusalueilla eläviin lapsiin ja nuoriin?
Kirkkohallituksen jäsenet toteavat kirjoituksessaan, ettei yksittäisen kolehdin saamatta jäämistä voida pitää osoituksena erityisestä vahingosta. Taloudellisen vaikutuksen täsmällinen arviointi onkin vaikeaa. Mutta siitä ei seuraa, etteikö vaikutusta olisi. Jos lähetystyöhön suunnattuja varoja jää saamatta, mahdollisuudet tehdä työtä vähenevät, ellei menetettyä tukea saada muualta korvattua.
Lopulta kysymys on myös päätöksen symbolisesta merkityksestä. Virallinen kolehti ei ole pelkkä varainhankinnan väline. Se ilmaisee kirkon yhteistä sitoutumista lähetystehtävään ja sen toteuttajiin. Kun kaksi sopimuslähetysjärjestöä jätetään tämän yhteisen tuen ulkopuolelle, ratkaisu välittää viestin myös niiden kirkollisesta asemasta.
Lähetystyön tehtävä on viedä evankeliumia ja auttaa lähimmäisiä, ei toimia kirkollisten erimielisyyksien välikappaleena.
Tom Säilä
Sleyn toiminnanjohtaja
Lue keskustelua aiheesta:
Lukijoilta: Kolehtipäätös vahvistaa seurakuntien päätösvaltaa
Ilmoita asiavirheestä