Olin joitain vuotta sitten piispa Simo Peuran syntymäpäivillä. Syntymäpäiväsankari piti tohtorinväitöskaronkasta periytyvään tapaan lyhyen puheen jokaiselle kutsutulle. Minua hän luonnehti ”kirkolliseksi Sven Dufvan ja Antti Rokan yhdistelmäksi”.
Voisi ehkä sanoa, että ”se luoti tiesi paikkansa”, vaikka olikin ns. friendly fire. Simon puheen muisteleminen rohkaisi minua marraskuun 2026 kirkolliskokouksessa.
Istuntoviikolla puhuttiin isossa salissa ensimmäistä kertaa ns. keskustelualoitteesta. Sen aiheena oli se, löytyykö kirkostamme tilaa perinteisen virkakäsityksen mukaisille messuyhteisöille. Useimmat olivat sitä mieltä, että tilaa ei ole eikä saa olla.
Olin ainoa, joka ei puhunut virkakäsityksestä (vaikka olenkin sitä mieltä, että em. messuyhteisöille pitäisi olla tilaa). Puhuin kirkon avioliittokäytännöstä.
Sovinto vaatii totuutta
Teema nimittäin liittyy olennaisesti herätysliikkeiden asemaan kirkossamme. Piispamme ovat heränneet siihen, että kirkkomme on vaarassa hajota. Useammastakin suusta olen kuullut, että se pitäisi estää ja saada aikaan sovinto.
Muistutin piispoja siitä, että sovinto ei ole mahdollinen ilman totuutta. (Avajaismessussa tätä käsiteltiin viittaamalla Desmond Tutuun ja totuuskomissioon). Kerroin heille, että ”Eräs kirkkoa hajottava totuus on se, että teidän pastoraalinen ohjeenne on loukkaus kirkon laillista hallintoa vastaan. Se on läimäys vasten niiden kasvoja, jotka keväällä -25 äänestivät kumoon yrityksenne muuttaa kirkon avioliitto-oppi.”
Miksi jaksan palata tähän loppuun kaluttuun teemaan? Siksi, että asia todellakin uhkaa hajottaa kirkkomme, enkä halua sellaista. Herätysliikeväelle (johon itse en kuulu) piispojen toiminta sukupuolineutraalin avioliiton puolesta on erittäin vakava asia kahdesta syystä: 1) se on vastoin Jumalan sanaa ja kirkon traditiota ja 2) se on tuotu kirkkoomme hallinnollisesti epärehellisin keinoin. Suuri osa uskovaisista ajattelee, että Jumala ei katsele hyvällä kirkkoa, joka sallii tällaisen tuplavääryyden.
Teologian osalta asiasta ei kannata enää väitellä. Argumentit puolesta ja vastaan on käyty läpi moneen kertaan, mutta tuskin kukaan on kantaansa muuttanut.
Kirkon hallinnon tasolla asia on kuitenkin niin päivänselvä, että jokaisen rehellisen ihmisen pitäisi tajuta, että piispojen toiminta avioliittoasiassa on väärin. Siksi sanoin piispoille: ”Kyse ei ole teologisesta asiasta, josta erilaisen raamatuntulkinnan perusteella voidaan olla eri mieltä. Kyse on hallinnollisesta rikkeestä. Asia on juuri niin mustavalkoinen kuin arkkipiispan vastustama dualismi: on olemassa oikea ja väärä. Teidän toimintanne on väärin; yhtä väärin kuin se mielipide, että kirkolliskokous ei keväällä -25 päättänyt avioliitosta mitään. Kyllä me päätimme, ja päätimme vastoin sitä, mitä avioliiton saralla nyt teidän avustuksellanne tapahtuu.”
Viittaukseni dualismiin johtui arkkipiispan aloituspuheenvuorosta. Siinä hän ilmeisesti yritti lieventää kirkollista vastakkainasettelua sanomalla, että raja oikean ja väärän välissä kulkee jokaisen omassa sydämessä, ja siksi ei pitäisi rakentaa viholliskuvia.
Se on ihan totta. Mutta se ei hälvennä sitä, että on olemassa oikea ja väärä. Eikä näin ole vain jokaisen omassa sydämessä, vaan myös siinä, miten ihmisten välisessä maailmassa toimitaan. Hyvä hallinto on oikein ja suhmurointi on väärin.
Kuinka voin väittää, että piispojen toiminta avioliittoasiassa on noin mustavalkoisella tavalla väärin? Eikö piispoilla ole kirkossamme hengellisesti niin merkittävä asema, että heidän toimintansa on hyväksyttävää?
Asia ei ole noin. Väitteeni kaipaa hieman selvennystä.
Missä asioissa piispat saavat ohjeistaa?
Piispoilla toki on oikeus antaa pastoraalisia ohjeita. Kirkkojärjestyksen 5 luvun § 10 sanotaan, että piispainkokouksen tehtävänä on ”antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta tarkempia määräyksiä”. Luultavasti tämän takia hallinto-oikeus on katsonut, että pastoraalinen ohje on OK.
Mutta heti noiden sanojen jälkeen perään kirkkojärjestys luettelee, millaisissa asioissa piispainkokous voi noita määräyksiä antaa: ”asioissa, jotka koskevat: a) kirkkoon liittyvälle annettavaa opetusta; b) edellytyksiä, joilla yksittäistapauksessa toisen evankelis-luterilaisen kirkon tai muun kristillisen uskonnollisen yhdyskunnan tai yhteisön pappi voi suorittaa kirkollisia toimituksia taikka muun kristillisen kirkon kastettu jäsen osallistua ehtoolliseen; c) rippikoulua, rippikoulun pitämistä koskevaa lupaa tai rippikoulussa käytettäviä oppikirjoja; d) pappisvirkaa; e) papin tai lehtorin virkaa tai tällaiseen virkaan pyrkivältä vaadittavaa tutkintoa ja täydennyskoulutusta”. Aiemmassa kirkkojärjestyksessä sanottiin, että piispainkokous voi antaa ohjeita kirkollisista toimituksista, mutta nykyisessä niin ei enää ole.
Kirkollisista toimituksista (kuten avioliittoon vihkimisestä) kirkollinen lainsäädäntö sanoo (KL 1, §1) että ”Kirkon toiminnasta sekä tarkemmin kirkon tehtävästä, järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkojärjestyksessä. Jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista määrätään lisäksi kirkkokäsikirjassa.” Ja kirkkokäsikirjan mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen (ellei sitten jollain orwellilaisella uuskielellä väitetä, että morsian ei välttämättä ole nainen eikä sulhanen ole mies). Ei siis pidä paikkaansa se usein kuultu väite, että kirkkolaki ei tunne sitä, että aviopuolisoiden tulisi olla mies ja nainen.
Joten piispainkokouksella ei ollut mandaattia antaa pastoraalisella ohjeella ohjeistusta siitä, että kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä voitaisiin aviopuolisoiksi vihkiä kaksi miestä tai kaksi naista.
Suhmurointi nro 1
Tässä astuu kuvaan suhmurointi nro 1: Piispainkokouksen pastoraalisessa ohjeessa ei sanota, että papeilla on lupa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Sen sijaan siinä sanotaan, että ”papin ja muiden kirkon työntekijöiden on tärkeä kohdata kaikki vihkimis- tai siunauspyynnön esittävät kirkon jäsenet avoimesti ja arvostavasti”. Lisäksi sanotaan, että ”Piispainkokous suosittaa edelleen tuomiokapituleille, ettei samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä tai siunaamisesta koidu papille seuraamuksia.” Ei siis anneta lupaa vihkiä, vaan suositellaan että seuraamuksia ei tulisi ja avoin ja arvostava pitää olla.
Pastoraalinen ohje ei siis anna lupaa, kiellä tai kehota vihkimään samaa sukupuolta olevia, mutta vihjaa samalla, että sellaista voisi tapahtua. Miksi se on näin epäselvä?
Tietenkin siksi, että sen laatija ja allekirjoittajat tajusivat aivan hyvin, että piispainkokouksella tai yksittäisellä piispalla tai tuomiokapitulilla ei ole mandaattia antaa papeille lupaa vihkiä samaa sukupuolta olevia. Kirkkojärjestyksen (KJ 4, §4) mukaan piispan tehtävänä on ”valvoa, että kirkon tehtävään kuuluvia toimia hoidetaan seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä kirkon tunnustuksen, kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sekä niiden nojalla annettujen määräysten mukaan; tukea ja ohjata pappeja heidän työssään sekä valvoa, että he hoitavat pappisviran ja papin virkansa velvollisuudet kirkon tunnustuksen, kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sekä niiden nojalla annettujen määräysten mukaan”. Eivät piispat niin tyhmiä ole, että nousisivat eksplisiittisesti tuota vastaan.
Miksi sitten pastoraalisesta ohjeesta on voitu kirkossamme yleisesti tehdä se johtopäätös, että sen antamisen jälkeen papeilla on lupa vihkiä homo- ja lesbopareja? Siksi, että se selvästi oli pastoraalisen ohjeen tarkoitus, vaikka sitä voitu suoraan sanoa.
Suhmurointi nro 2
Tässä astuu kuvaan suhmurointi nro. 2. Se menee näin: Kirkkojärjestyksen (3, §53) mukaan seurakunnan kirkkoneuvostolla ja kirkkoherralla on yhdessä valta päättää kirkkotilan käytöstä. Jos nuo instanssit ovat eri mieltä, asia siirtyy tuomiokapitulin ratkaistavaksi. Pastoraalisen ohjeen myötä on alettu ajatella, että yksittäiset seurakunnat voivat edellisen perusteella ”avata kirkkotilansa” samaa sukupuolta olevien vihkimiselle. Tätä ”oikeuttaan” seurakuntien kirkkoneuvostot ovat ahkerasti käyttäneet, ja sitten ns. sateenkaaripapit ovat toimittaneet vihkimisiä. Joskus seurakunnan kirkkoherra ja kirkkoneuvosto ovat olleet asiasta eri mieltä. Useimmissa tapauksissa tuomiokapitulit ovat ratkaissut asian niin, että kirkkotila voidaan avata samaa sukupuolta olevien vihkimiselle. Vastakkaista mieltä olevan instanssin, joko kirkkoneuvoston tai kirkkoherran, näkemys on sivuutettu.
Näin kansaa johdatellaan ajattelemaan, että olennaista olisi ”kirkkotilan avaaminen”. Se on väärin. Ei kyse ole kirkkotilasta tai sen ”avoimuudesta”, vaan siitä, mitä avioliitto on. Tässä asiassa auktoriteetin omaavan dokumentin eli kirkkokäsikirjan mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen. Piispainkokouksen omien paperien ja myös korkeimman hallinto-oikeuden mukaan tätä ei voi muuttaa mikään muu taho kuin kirkolliskokous. Kirkolliskokous ei ole avioliittoa muuttanut, vaan nimenomaisesti torjunut piispojen esittämän muutoksen, jonka mukaan samaa sukupuolta olevia pareja voisi vihkiä kirkollisesti. Seurakunta, kirkkoherra tai piispa eivät siis voi päättää, että ”meidän kirkossa muuten vihitään samaa sukupuolta olevia”. Eikä piispoilla ole lupaa antaa papeilla lupaa pappien vihkiä, tai edes sallia sellaista.
Hallinto-oikeudet ovat tässä yhteydessä pariinkin kertaan todenneet, että kirkkoneuvostolla, kirkkoherralla ja tuomiokapitulilla on oikeus päättää kirkkotilan käytöstä. Minusta on hämmentävää, että hallinto-oikeudet eivät ole katsoneet lainkaan sitä, millaista tarkoitusta varteen kirkkotilat ns. ”avataan”. Tai sitä, että eihän kirkkotila vihi, vaan papit vihkivät. Ja kirkon opin, kirkkokäsikirjan ja kirkolliskokouksen mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen. Eivätkö hallinto-oikeuden tuomarit osaa ajatella asiaa yhtään pidemmälle ja todeta, että ”OK, avatkaa vaan kirkkotilanne, mutta muistakaa samalla, että teidän oman kirkkolainsäädäntönne mukaan kirkkoherran ja piispan pitää valvoa, että avioliittoon vihkimiset toimitetaan myös teidän kirkkotilassanne kirkon opin ja kirkkokäsikirjan mukaisesti, eikä teillä, arvoisa kirkkoneuvosto ole sitä oikeus muuttaa.”? Ilmeisesti hallinto-oikeudet eivät halua puuttua kirkon uskonnonharjoitukseen, vaan tyytyvät toteamaan, kenellä on oikeus päättää kirkkotilan käytöstä. Vaikka hallinto-oikeus noin toimiikin, niin piispa tai tuomiokapituli eivät voi noin toimia; tai jos toimivat, se on virkavirhe. Sama pätee kirkkoherraan, sillä kirkkojärjestyksen mukaan kirkkoherra ”vastaa jumalanpalveluksen, pyhien sakramenttien, kirkollisten toimitusten ja sananjulistuksen oikeasta hoitamisesta” (KJ 8, §13).
Suhmurointi nro 3
Joskus vedotaan väsyneesti siihen, että ”oikeustila on muuttunut” tai että kirkossa joka tapauksessa vihitään samaa sukupuolta olevia, eivätkä piispat voi tälle mitään.
Nuo perustelut ovat suhmurointia nro 3. Kuka on sanonut, että ”oikeustila on muuttunut?” – Joku epämääräinen ”asiantuntija”! Jos sellaiseen suuntaan on jossain mentykin, niin piispat ovat itse aktiivisesti vaikuttaneet siihen suuntaan. He ovat unohtaneet sen, että kirkkojärjestyksen mukaan piispan tehtävänä on ”tukea ja ohjata pappeja heidän työssään sekä valvoa, että he hoitavat pappisviran ja papin virkansa velvollisuudet kirkon tunnustuksen, kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sekä niiden nojalla annettujen määräysten mukaan.” Tuon sijasta ainakin jotkut piispat ovat aktiivisesti yllyttämässä pappeja virkavirheeseen. Ei silloin voi vedota siihen, että ”oikeustila on muuttunut”.
Edellä mainituin perustein väitän edelleen, että asia on juuri niin mustavalkoinen, kuin kirkolliskokouksen puheessani svendufvamaisesti piispoille sanoin: ”Teidän toimintanne on väärin; yhtä väärin kuin se mielipide, että kirkolliskokous ei keväällä -25 päättänyt avioliitosta mitään. Kyllä me päätimme, ja päätimme vastoin sitä, mitä avioliiton saralla nyt teidän avustuksellanne tapahtuu.”
Pienempi paha?
Mutta eikö asian mustavalkoisuutta voisi lieventää se, että kyseessä on ”pienempi paha”, niin kuin olen kuullut joidenkin sanovan?
En usko, että tuo pitää paikkansa. Suhmuroinnillaan piispat menettävät uskottavuutensa ja liian monien seurakuntalaisten luottamuksen. Ei ole pieni, vaan iso paha, että näin käy. Siksi sanoin puheessani: ”Rakkaat piispat. Teillä on vielä jonkin verran aikaa pelastaa kirkon ykseys. Hylätkää vääryys ja palatkaa hyvään hallintoon.”
Niiltä edustajilta, jotka kannattavat samaa sukupuolta olevien vihkimistä, kysyn puheessani seuraavaa: ”Miltä teistä tuntuisi, jos äänestys olisi mennyt toisin? Teidän kantanne olisi voittanut, mutta sitten piispat järkkäilisivät käytännön päinvastaiseksi. Sitten he toivoisivat, että tehdään sovinto. Syntyisikö sovinto? Vai pitäisikö hallinnollinen rike ensin tunnustaa ja korjata?”
Vastaus on tietenkin se, että sovinnon syntymisen edellytyksenä on, että pitää palata totuudelliseen hallintoon. Ei riitä, että ”syödään ja rukoillaan yhdessä”, niin kuin mitään väärää ei olisi tapahtunut.
Ilman jotain tällaista kirkolliskokouksessa usein kuultava puhe, jossa viitataan hyvän hallintoon, lain tarkkaan noudattamiseen, vakavan luottamuspulan torjumiseen, vallanjakoperiaatteeseen tai kirkolliskokouksen arvovaltaan on irvokasta. Se on hyttysten siivilöintiä tilanteessa, jossa kamelien annetaan juosta läpi ovista ja ikkunoista.
Sammeli Juntunen
kirkkoherra, kirkolliskokousedustaja