Elettiin seitsemänkymmentä lukua. Se oli nuorisopolitiikan aikaa ja kouluissa nuoria opetettiin poliittiseen ajatteluun poliittisten kouluvaalien keinoin. Perheemme isä oli sosialidemokraatti ja äiti voimakkaasti körttinen. Isä ei kuulunut kirkkoon, vaan oli tehnyt ratkaisun nuorena miehenä.  Lapsia ei juurikaan uskonto kiinnostanut, mutta vahva äiti kasvatti heitä luterilaisen körtti uskonnon mukaan. Politiikkaa sai puhua, mutta uskontoa ei siihen saanut yhdistää, oli hänen vahva mielipiteensä. Työläisperheen neljän lapsen poliittinen suuntaus muokkautui hyvinkin vasemmistolaiseksi ja siihen kuului vahvasti myös valtionkirkon aseman pohdiskelu. Kun näin tapahtui, äitini sanoi voimakkaasti: ”Puhukaa mitä haluatte, mutta muistakaa, korkein on olemassa.”

Perheemme lapsilta ei vaadittu uskonnollista käytöstä, mutta rippikoulu suoritettiin. Muutoinkin lapset saivat hyvin vapaasti etsiä oman elämänsä suuntaa. Lapset kasvoivat ja kotoa muutettiin pois. Liityin Sosialidemokraatteihin ja siellä nuorten keskuudessa oli muotia erota kirkosta. Tämä suuntaus alkoi minusta tuntua myös tärkeältä. Keskustelu körttiäidin kanssa kirkosta eroamisesta nousi esiin kahdenkeskisissä keskusteluissa, joita äidillä oli meidän lasten kanssa tapana käydä. Äiti kuunteli ajatuksiani kunnioittavasti ja vastasi kirkon jättämisajatuksiin näin: ”Lapseni, olen kanssasi samaa mieltä, ei pidä kuulua sellaiseen mihin ei usko. Nyt on kuitenkin niin, että sinä kuulut kirkkoon niin kauan kuin minä elän. Vaikka menisit haudaltani riemusta kiljuen eroamaan kirkosta, se ei minulle enää kuulu, mutta niin kauan kuin tämä peukalo heiluu, sinä kuulut kirkkoon.” Tämän puheenvuoron jälkeen asia oli loppuun käsitelty äidin kanssa.

Isä oli myös tietoinen ajatuksestani erota kirkosta. Aikaa kului ja muutin työn perässä Helsinkiin. Isä tuli auttamaan muuttoa. Kirkosta eroamisesta käytiin tuolloin kahdenkeskinen keskustelu. Isä neuvoi, että jos haluan erota kirkosta se käy helposti muuttoilmoituksen myötä, jossa pyydetään vaan muuttamaan kirkonkirjat siviilirekisteriin. Tuohon aikaan kirkon sisällä käytiin kova keskustelua naispappeudesta ja asia oli jälleen akuutti minulle. Pohdittiin yhdessä sitä, mikäli kuolema kohtaisi perhettä, kirkosta eroaminen tulisi äidin tietoon ja surun keskellä se voisi aiheuttaa isoja turhia murheita perheemme sisällä. Siihen eroamisaie sitten jäi.

Elämä kuljetti. Minut vihittiin kristilliseen avioliittoon ja lapset kastettiin seurakuntaan. Aviomieheni kuoli nuorena, hänet siunattiin haudan lepoon, kuten kirkkoon kuuluvat haudataan. Kirkko kuului perheen elämään löysästi, kuten tavallisilla ihmisillä kuuluu.

Äiti kuoli. Hänen haudallaan muistin keskustelun kirkosta eroamisesta. Olin 35-vuotias leski ja yksinhuoltaja. Seisoin rippikirkkoni edessä ja mietin. Tuo kirkko on ollut tuossa aina, en ole siellä paljoa käynyt, mutta se on ollut siinä kaiken varalta, josko sitä tarvitsisin. Kirkosta eroamiseen ei enää ollut tarvetta. Äiti tiesi, että hänen kasvatuksensa tuottaa hedelmää. Hän ei ollut halunnutkaan lapsistaan kiihko uskovaisia, vain sen tiedon, että korkein on olemassa. Korkein, johon voi hädässä turvata. Niin kauan kuin tämä peukalo heiluu- nyt ei enää heilunut. Nyt ei myöskään ollut tarvetta erota. Nyt kuulutaan kirkkoon ja puolustetaan sosialidemokraattisin arvoin sateenkaarikirkkoa ja diakoniatyötä seurakunnan sisällä. Äitini oli kaukaa viisas, ymmärrän sen nyt. Kirkkoon kuulutaan ja jäsenet tekevät päätökset — siksi kuulun kirkkoon ja olen mukana muuttamassa kirkkoa sisältäpäin keskittymään kaikkeen hyvään, sillä korkein on olemassa.

Kaisa Koskinen
sosialidemokraatti körttinen
Paavalin seurakunnasta

Lue muiden seurakuntavaaliehdokkaiden näkemyksiä:

Lukijoilta: Kirkko on keskellä kylää

Lukijoilta: Seurakunnan on elettävä ajassa

Lukijoilta: Turussa ja Kaarinassa vastakkainasettelua ei ole syntynyt vaaleissa