Hurjavauhtinen kelkkamäki, jossa on tärkeää pysyä jalaksilla, ettei tupsahda tienposkeen. Näin Aulikki Oksanen kuvaa vuotta 2023.

Syksyn 2023 ja kevään 2024 aikana lähti kolme läheistä: puoliso Alpo Halonen, ystävät Kaj Chydenius ja Kaisa Korhonen. Oli kuitenkin runokonsertteja, ilmestyi Helise taivas – valittuja runoa vuosilta 1964–2024 ja Helena Ruuskan kirjoittama elämäkerta Hyppy syreenien tuleen. Sitä edelsi kahden naisen kolmen vuoden yhteinen työmatka. Kirjan myötä tuli lisää esiintymisiä. Kesällä täyttynyt uusi vuosikymmen ei vauhtia hidastanut.

Oksasen muistelmateos Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia ilmestyi 2004. Omaa elämää on piiloutunut myös muihin teksteihin.

Silti uusi elämäkerta oli tutkimusmatka itseen. Oksasen mukaan sitä lukiessa tempautui seuraamaan lähes fiktiivistä hahmoa, jonka kuitenkin tunnisti itsekseen.

Kirjan merkitystä korostaa se, että vaikka se kuljettaa pääasiassa yhtä taiteilijaa, se on suhteessa ajan murroksiin, valottaa isompia liikkeitä, kulttuurihistoriaa ja yhteiskunnallista muutosta, koko maailman tilaa.

– Olen onnekas saatuani tällaisen elämäkerran kirjoittajan. Luottamus rakentui koko ajan. Toisinaan tunsin olevani kuin Salvador Dalin maalauksen nainen, jolla on rinnassaan avatut lipaston laatikot. Niitä aloin vähitellen uskaltaa avata. Samoin ovia, joiden avaimetkin luulin jo heittäneeni kauas taakse, Oksanen toteaa.

LAPSUUS ON jättänyt Oksaseen vahvat jäljet.

– Hämmästyttää, miten läpi elämän kantavia lapsuudenmuistot voivat olla. Toisaalta lapsen sielu on valmis ja ennakkoluuloton vastaanottamaan asioita.

Varhaislapsuus kului Pylkönmäellä, joka oli 1940-luvulla yksi Suomen köyhimmistä pitäjistä. Siellä kuitenkin ymmärrettiin, mikä on tärkeää: nähdä toisten tarpeet ja huolehtia niistä. Pidettiin yhtä vaikka etsimällä naapurin karannutta vasikkaa.

Kodin arvomaailma oli kristillis-topeliaaninen. Tärkeää olivat koti, kotiseutu ja isänmaa, hyvät tavat, muiden kunnioittaminen ja oikeudenmukaisuus.

– Äiti kohteli kaikkia ihmisiä tasavertaisina. Häneltä opin, että kaikilla ihmisillä on oma ihmisarvonsa.

Kotoa saadut elämänarvot tiivistyvät Pallukka-Olgaan, korpitöllissään asuneeseen vanhaan naiseen, joka pelotteli lapsia tarinoilla talon alla asuvista ruumiista.

Kun Olga tuli kylällä käydessään Oksasille, pikku-Aulikki näki oven raosta, miten Olgan kasvoille levisi autuas hymy hänen ryystäessään sokeripalan läpi äidin tarjoamaa kahvinkorviketta. Sen myötä hän uskalsi mennä näyttämään Olgalle diakonissahtädiltä saatua afrikkalaista lankanukkea, jota myös oli aiemmin pelännyt. Näin hän halusi osoittaa, että jos nukesta on tullut ystävä, ystävyys voisi syntyä myös Olgan kanssa.

– Hymyilimme. Sillä kohtaamisella on ollut valtava merkitys: syntyi uskallus mennä kohti pelkoa. Olga onkin kulkenut merkittävänä hahmona mukana läpi koko tuotantoni.

”Olen koskenut puukon terää ja löytänyt outojen kielen”, Oksanen kuvaa lapsuuden kokemustaan muistelmateoksessaan.

Painolastia tai vaatimuksia kristillisyyteen ei kotona liittynyt.

RUNOJA OKSANEN alkoi kirjoittaa 5-vuotiaana. Molemmat vanhemmatkin olivat taitavia kirjoittajia, ja kodin ilmapiiri oli kannustava. Mutta harvassa perheessä olisi jääty kyläilyyn lähdettäessä kynnykselle odottamaan, että lapsi saa runonsa valmiiksi.

Jo alle kouluikäisenä Oksanen kuunteli tarkasti aikuisten puheita ja halusi vastauksia miksi-kysymyksiinsä. Monet asiat askarruttivat: kysymykset elämästä ja kuolemasta, vallankäytöstä, miten ja kuka asioista päättää. Entä mikä on Jumalan päätösvalta ihmiselämässä?

– Kritisoin Topeliustakin. Toivoin, että hän olisi pitänyt sadussa Kesä, jota ei koskaan tullut Rafael-pojan hengissä, mutta hän antoikin tämän kuolla, vaikka hänellä olisi ollut siihen kirjoittajana mahdollisuus. Se ei ollut minusta reilua.

Kokemus lienee antanut ensimmäiset tuntumat luovan työn mysteeristä, jumalallisesta mahdollisuudesta kuljettaa asioita haluamaansa suuntaan.

Myös musiikki merkitsi paljon. Vanhemmat lauloivat kirkkokuorossa niin Pylkönmäellä kuin myöhemmin Kokemäellä, jossa siskoksetkin lauloivat seurakunnan lapsikuorossa. Herännäiskodin perintönä Hilkka-äiti lauloi kotona kansanlauluja, virsiä ja hengellisiä lauluja – aina, niin vaivatessaan taikinaa kuin taputellessaan ristinmerkkiä tiinussa nousevaan leipään.

Isän puolelta löytyy tarinan mukaan Jurvan lukkari, jonka ”laulaessa hautausmaalla ääni kantoi kauas toiseen pitäjään”. Topeliaaninen arvomaailma nousi esiin myös kansakoululauluissa, jotka tulivat erityisen tutuiksi opettajaisän myötä.

Painolastia tai vaatimuksia kristillisyyteen ei kotona liittynyt.

– Äidillä oli hoidettavana lehmät, siat ja mitkä ties kotityöt. Piiskaa saatiin isältä, jos siihen oli tarvetta.

Kuusilapsisessa perheessä ei ehditty pohtia päivittäin arvomaailman kysymyksiä. Mutta esimerkiksi nuoren Aulikin kiihkeää intohimoa Jörö-Jukka-kirjaa kohtaan äiti pohti diakonissasisarensa Sylvin kanssa. Voiko niin julmaa kirjan antaa lapselle?

Kirja tuli joululahjaksi.

KESKEINEN VAIKUTTAJA Oksasen lapsuudessa olikin vanhainkodissa työskentelevä Sylvi-täti, jonka luona Pieksämäellä pikku-Aulikki vieraili usein kesäisin.

– Siellä näin ensimmäisen kerran kuolleen ihmisen. Täti vei minut myös tutustumaan Vaalialan kehitysvammalaitokseen. Se oli lapselle pelottava kokemus, mutta hän halusi, että näen sen puolen elämästä.

Tädin syvä kristillinen vakaumus ja etenkin hoivatyön merkitys jättivät nuoreen tyttöön jälkensä. Noin 10-vuotiaana Oksanen jopa pohti, lähtisikö seuraamaan tädin jalanjälkiä. Diakonissaksi ryhtymiseen liittyi kuitenkin ristiriita taivaallisen ja maallisen elämän välillä.

– Pojat alkoivat kiinnostaa, mutta tuohon aikaan diakonissat sitoutuivat vain Kristuksen morsiamiksi. Kun törmäsin siihen, että jonkin opin mukaan rajoitetaan elämään kuuluvia oikeuksia, määritellään, millainen ihminen saa olla, mikä on soveliasta, maa alkoi tuntua taivasta vahvemmalta.

Vaikka hän tunsi pettävänsä itselleen tärkeän Sylvi-tädin.

Roikuin ristiriidassa, jossa mielessäni pyytelin Jumalalta anteeksi uskosta luopumista.

ERO KIRKOSTA oli väistämättä edessä, mutta prosessi oli pitkä ja kipeä.

– Pohdin jumalasuhdetta ja tuntui siltä, että muovaan itse Jumalaa suuntaan, jossa hän ymmärtää minua ja antaa vapauksia. Onko ihminen siis lopulta luonut itse Luojansa? Se vahvisti tunnetta, että loittonen hänestä ja hän minusta.

Ristiriita korostui, kun vuonna 1965 kansakoulunopettajaksi valmistuneen Oksasen piti antaa koulussa tunnustuksellista uskonnonopetusta.

– Koin olevani epärehellinen. Miten voin opettaa uskontoa, kun oma jumalakuvani oli jo niin hämärtynyt. Toisaalta roikuin ristiriidassa, jossa mielessäni pyytelin Jumalalta anteeksi uskosta luopumista.

Tilanteeseen löytyi käytännöllinen ratkaisu. Oksanen keksi laittaa lapset näyttelemään raamatunkertomuksia. Uskontotunteja jopa odotettiin.

Kirkosta eroamiseen liittyi myös kaksi käytännön estettä: kotona päätöstä surtaisiin, ja eron syitä oli kirkolle seliteltävä.

Ylioppilasteatterissa Oksanen tutustui Kaisa Korhoseen, kirkkoherran tyttäreen, jolla oli samanlainen ongelma.

– Kun syiden selittäminen, tietty holhoaminen, poistui, erosimme kirkosta yhdessä samana päivänä.

”ÄITI – – ei ole tainnut koskaan lopullisesti katkaista välejään lapsuudenkotinsa Jumalaan”, Oksasen poika pohtii elämäkerrassa.

– Tuo on Antin kaunis tulkinta. Itse en ole valmis puntaroimaan sitä, mitä lapsuuden Jumala minulle nyt merkitsee.

Oksanen toteaa, että kirkko on muuttunut avarampaan suuntaan, ja kiittelee keskusteluyhteyttä, jota on syntynyt monien kristittyjen kanssa.

– Vuonna 2018 Keski-Porin kirkon puistossa paljastettiin punaisten muistomerkki, jonka reliefin alla on runostani lainattu säe ”ei synny rakkautta ilman oikeutta”. Julkistamisen yhteydessä keskustelin myös arkkipiispa emeritus Kari Mäkisen kanssa. Onpa hyvä kuulla, hän totesi, kun kerroin, että tänä päivänä kirjoittaisin hieman toisella tavalla.

Oksanen viittaa Kenen joukossa seisot -laulun kohtaan ”Jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi”.

Myös emerituspiispa Eero Huovisen uteliaisuutta ja lämpöä hän arvostaa – vaikka kaikesta ei voikaan olla samaa mieltä – samoin kuin taiteilijoiden rauhantyössä tutuksi tulle en Anna-Maija Raittilan arvomaailmaa ja runoutta.

HENKILÖKOHTAISIA TUNTEITAAN ja yhteiskunnallisia näkemyksiään Oksanen ei ole koskaan erotellut.

– Rakkaudesta ja politiikasta voi puhua samassa laulussa, koska molemmat olivat peräisin samasta päästä.

Ylioppilasteatteri opetti Oksasen esittämään yhteiskunnallisia miksi-kysymyksiä. Siihen liittyi käynnissä oleva Vietnamin sota, jota vastustettiin sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

– Oman maailmankatsomukseni kannalta ratkaisevaa oli kysyä miksi sotaa käydään.

Vuonna 1968 ilmestyneestä rakkausromaanista Tykkimiehen syli oli tullut valtava menestys. Oksanen koki ristiriitaiseksi sen, että rakkaus kyllä kiinnosti, mutta Vietnamin sota ja ihmiskunnan kärsimykset eivät.

Reaktiona tähän laulu Kenen joukossa seisot syntyi varsin nopeasti. Ehkä siksikin mukaan jäi sanavalinta, joka synnytti väärinymmärryksiä: ilmaisu puolueettomat humanistit, joka tulkittiin humanistien pilkaksi. Oikeampi ilmaisu olisi Oksasen mukaan ollut puolueettomat hurskastelijat. Sen hän korjaisi, jos voisi, mutta kun laulusta tulee klassikko, se ei ole enää tekijän hallussa.

Semanttista sotkua liittyi myös sanaan taistelu. Monet käsittivät sen aseelliseksi, vaikka jo Lapualaisoopperassa Oksasen sukupolvi lauloi ”väkivaltaa emme tahdo, väkivaltaa emme tee”.

Oksasen mukaan taistolaisaika, jonka läpi hän oli kulkenut 1970-luvulla, muuttui mielikuvissa ja mediassa ajaksi, jota hänen itsensä oli vaikea tunnistaa. Faktoista tuli fiktioita ja prosesseista lokeroita.

Sen sijaan toisesta samoihin aikoihin syntyneestä tunnetusta laulusta Sinua sinua rakastan, Oksanen ei osaisi parantaa mitään.

Vuonna 2011 ilmestynyt Kolmas sisar sisältää laulurunoja, joiden kerrontaan ovat ehkä alitajuntaisesti vaikuttaneet matkat vanhan Korintin maisemissa.

Runoissa tapahtuu ihmeitä kuin Luukkaan evankeliumissa: ”Ja kun hän tarttui meitä kädestä, / kivet muuttuivat kaloiksi / ja hiekasta tuli leipää. Kolmas sisar heittää lantin ilmaan ja tekee siitä hevosen, jolla ratsastaa temppeliin kaatamaan rahanvaihtajien pöydät. Hän on kuin naishahmoinen Kristus, tulisieluinen, piinattu maailmanparantaja.”

Kolmas sisar on yksi niistä Oksasen hahmoista, jotka ottavat kantaakseen muiden taakkoja; Sylvi-tädin tavoin he tekevät työtä sairaiden ja muiden apua tarvitsevien parissa ja joutuvat kärsimään vallanpitäjien taholta.

Mukana kulkevat niin Lääkärit yli rajojen, katastrofien ensihoitajat ja kriisialueiden toimittajat, kaikki ne, jotka kautta aikojen ovat auttaneet hädänalaisia oman henkensä uhalla.

Ikivanha humanismin haaste yhdistää monenlaisten ihmisten ja järjestöjen arvoja. Siihen liittyy myös Oksasen arvomaailma.

– Tässä mielessä arvostan vahvasti muun muassa kirkon humanitääristä ja ekumeenista rauhantyötä. Maailman tilanteen kannalta se on tavattoman arvokasta.

On ihmisen oikeus saada ja antaa rakkautta.

”MITÄ PITÄÄ tehdä, kun kaikki houkuttaa?”, Oksanen pohtii muistelmissaan. Noin 60 vuoden aikana on syntynyt romaaneja, runokokoelmia, laulurunoutta, sarjakuvaa, kuvataidetta, lastenkirjoja, tv-käsikirjoituksia. On ollut töitä näyttelijänä, lausujana ja laulajana.

Tällä hetkellä tärkeää on runojen ja laulurunojen esittäminen – rakkaalla suomen kielellä Vuokko Hovatan ja Tuure Kilpeläisen kanssa.

– Elävä kieli ja elävä, lämmin yhteys, joka syntyy tässä ja nyt, on suuri aarre. Että saa käyttää oman kielen rikkautta, kertoa, mitä haluaa, kielellä ja soundilla, jolla haluaa. Ei kuulu hiiskahdustakaan, kun ihmiset niin intensiivisesti kuuntelevat lausuttua runoutta.

Entä millaisen jäljen Oksanen itse kokee jättäneensä kulttuurielämään? Hetken mietittyään hän etsii vastauksen romaanistaan Alumiinipaita, jossa kaksi taiteilijaystävää keskustelee: ”Mä oon aina ajatellut, et jos musta joku jälki tänne jää, niin se on sellanen, kun haava taivaalla, lentämisen jälki, eikä mikään läntti!”

Oksanen sopii hyvin suomalaisuuden ikoniksi: siniset silmät, vaaleat hiukset, rakkaus kotiseutuun, suomen kieleen ja luontoon.

– En osaa puhua luontosuhteesta, koska koen, että olen itse osa luontoa. Se tunne syntyi jo pienenä. Samalla lailla olen osa luontoa kuin sudenkorento, vaikka sillä onkin vähän lyhyempi elämä.

Kodin perintönä on vahva yhteys perheeseen ja sukuun – lapsiin, lapsenlapsiin ja omiin sisaruksiin.

Eli mitä ihminen lopulta tarvitsee tullakseen onnelliseksi?

– Kokemuksen ihmisarvosta. On ihmisen oikeus saada ja antaa rakkautta.

Kuka?

Aulikki Oksanen, 80
runoilija-taiteilija
Juuri nyt kelkkamäki jatkuu.
Luen intohimoisesti uusia ja vanhoja kirjoja, etenkin kansatieteellistä kirjallisuutta.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä