Leea Mähönen: Kun vauvani Mikael kuoli, piti lopulta valita katkeruus tai hyväksyminen

Eräänä kesäpäivänä levitin pihalla pyykkiä, kun Kari tuli viereen ja sanoi: ”Sä olet menettänyt lapsen, mä olen menettänyt sekä lapsen että vaimon.” Se havahdutti, kertoo Leea Mähönen, 59, Nastolasta. Myöhemmin suru lähensi puolisoita.

Pääsiäisenä 1994 odotimme mieheni Karin kanssa neljännen lapsemme syntymää. Laskettu aika meni, sairaalassa todettiin normaalit sydänäänet ja minut lähetettiin vielä kotiin.

Nyt yksi merkkipaalu elämässämme on kivi, johon on kaiverrettu Mikael Mähönen 9.4.1994. Silloin oli Mikael Agricolan päivä.

Odotusaika oli samanlainen kuin aiemmatkin. Olin kuitenkin ahdistunut ja näin outoja unia kodin ympärillä vaanivasta käärmeestä.

Kun palasin sairaalaan, siellä todettiin se, minkä jo tiesin: ei sydänääniä. Itkin Karille, että vauva on kuollut. Lääkäri ei sanonut mitään, ennen kuin pyysin häntä kertomaan. Huusin sokissa, etten halua synnyttää, mutta lääkäri sanoi, että se kävisi nopeasti lääkkeiden avulla.

Vauva oli kasvoiltaan harmaa, muuten kapalossa samannäköinen kuin veljensä vastasyntyneinä. Näen yhä mielessäni, miten hoitaja kantoi hänet pois, ei pitäen sylissä vaan kädet koholla.

Aurinko paistoi kirkkaasti, vaikka oli pilviä ja sateli lunta.

Kari lähti kertomaan isoveljille, ettei vauva tulekaan kotiin. Hän keräsi pois vauvan tarvikkeet ja laittoi olohuoneen lattialle leirin, jossa kaikki nukkuivat vierekkäin. Siihen leiriin tulin pari päivää myöhemmin. Nukuimme viikon lähellä toisiamme. Joku ystävä toi ruokaa.

Sairaalapappi lohdutti: ”Tämä ei ole sinun syysi, itke ja armahda itseäsi”

Ruumiinavauksessa ei löytynyt muuta erityistä kuin pitkä napanuora. Syytin lääkäriä, joka oli tehnyt kovakouraisen tutkimuksen ennen synnytystä. Kari sanoi, ettei tämä ole kenenkään syy. Näin vain tapahtui. Itse koin syyllisyyttä surusta, jota aiheutin lapsille ja kummitytölleni, josta piti tulla vauvan kummi. Sairaalapappi lohdutti: ”Tämä ei ole sinun syysi. Itke ja armahda itseäsi.”

En voinut mennä perhekerhoon, kun näkemiseni oli niin vaikeaa muille äideille.

Hautajaiset olivat tärkeät. Isäni, jota olin nähnyt harvoin, tuli paikalle. Kari kantoi arkkua sylissään ja totesi, ettei ollut koskaan kantanut mitään niin painavaa. Ystäväpappi siunasi Mikaelin. Kanttori lauloi lasten virren. Silloin 8-vuotias Niko oli kysynyt häneltä koulun aamuhartauden jälkeen: ”Tuutko laulamaan meidän vauvan hautajaisiin?”

Sami, 10, pohti Jumalan tahtoa kohdallamme. Ville, 5, leikki pitkään hautajaisia ja lauloi Mikaelin 1-vuotispäivänä onnittelulaulun haudalla. Kotona hän katseli minua pää kallellaan tutkien, kuinka jaksan. Olin kyllä paikalla ja pyöritin arkea, mutta suru vei minut jonnekin kauas.

”Piti valita katkeruus tai hyväksyminen, että näin vain kävi”

Eräänä kesäpäivänä levitin pihalla pyykkiä, kun Kari tuli viereen ja sanoi: ”Sä olet menettänyt lapsen, mä olen menettänyt sekä lapsen että vaimon.” Se havahdutti.

Koska en halunnut palata lastenhoitajaksi sairaalaan, pyrin taidepainotteisen erityistyönohjauksen linjalle. Siellä tein lopputyönä diasarjan, joka käsitteli lapsen surua.

Minulla oli suuri tarve luoda jotain läheisilleni. Kirjoitin tarinaan suruani ja luin sen kasetille, taustalla Vivaldin musiikkia. Perheenä kävimme metsäretkillä kuvaamassa nallea, jonka olin tehnyt odotusaikana vauvalle; yksinäinen Nalle Pilvennukka tekee sammaleesta ystävän, jonka pakkanen muuttaa harmaaksi.

Myöhemmin esitin sarjaa pääsiäisen aikaan lähikoulussa ja päiväkerhossa. Kun Pilvennukasta tehtiin kirja, aloin saada kirjeitä surevilta äideiltä.

Nastolassa tutustuimme lapsensa menettäneeseen pariin, jonka kanssa itkimme kohtaloamme.

Kyselin, miksi meille kävi näin, kuten noin 60 perheelle vuodessa. Surun keskellä vaanii katkeruuden peikko, joka istuu olkapäällä syyttelemässä. Monta kertaa sanouduin siitä irti, etten jäisi sen vangiksi. Piti valita katkeruus tai hyväksyminen, että näin vain kävi.

”Menetys jätti myös pelon”

Kun tuli tarve jättää vanha taakse, heitin pois äitiysvaatteet ja Pilvennukka-kasetin vivaldeineen.

Menetys jätti myös pelon. Kun aloin odottaa taas lasta, en halunnut samalle lääkärille. Sain tuekseni oman kätilön, joka sitoutui tulemaan synnytykseen vaikka lomalta. Helmikuussa 1997 syntyi Ninni.

Pelko heräsi uudelleen, kun kaulallani ollut ”herne” paljastui kilpirauhassyöväksi viisi vuotta sitten. Ajattelin sen taisteluna, jonka voitan. Leikkauksen jälkeen nielaisin sädetetyn jodikapselin, ja olin viikon erityksissä.

Nukuin, söin, katsoin telkkaria ja tein pitkäsäärisen Tilda-nuken. Tilda istuu nyt ompelupöydälläni muistona tuosta ajasta. Tyroksiinia syön loppuikäni. Ultrassa piti käydä säännöllisesti, nykyisin otetaan verikokeet kaksi kertaa vuodessa. Aina se vähän jännittää.

”Elämän ja kuoleman välille laskeutui kuin ohut harso”

Kun Mikael kuoli, minusta tuli vanha. Elämän ja kuoleman välille laskeutui kuin ohut harso. Toisaalta suren ajan lyhyyttä jo nyt, toisaalta on ihana aistia ikuisuutta ja nauttia elämän lahjoista. Taivas, jossa ei ole sairautta eikä kuolemaa, on lähellä.

Lastenlapset tuovat suurta onnea. Isoäitinä olen paljon hauskempi ja rennompi kuin äitinä.

Työaamuina herään viideltä ja laitan puuron porisemaan. Sitten sytytän rukouskynttilän ja luen kirjaa Puhu Herra.

Kun Kari vie minut junalle, siunaamme alkavan päivän. Junassa rukoilen läheisteni ja ihmisten puolesta ympärilläni. Vielä kävellessäni Pasilan asemalta töihin Yleen pyydän rakkautta työkavereita kohtaan.

Illalla kotona odottaa katettu pöytä ja valmis ruoka. Olemme kasvaneet Karin kanssa läheisiksi. Suru ei erottanut meitä.

Kuva: Jukka Granström

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä

Ilmoita asiavirheestä
Edellinen artikkeliRaju sairaus ja lapsettomuus eivät ole katkeroittaneet Vilja-Valpuri Laxeniusta – ”Toimin tuttavien lasten sylinä”
Seuraava artikkeliAmanda Pesonen, 3, pohtii pääsiäistä: ”Saako taivaaseen ottaa ilmapallot, servetit ja Legot?”

Ei näytettäviä viestejä