Asumisohjaaja Lauri Herranen on palannut kotiin töistä Helsingin vieraskodista. Kotona Vantaalla häntä ovat vastassa avopuoliso Satu ja Jade-kissa, tiilitalon valkoinen lellikki.
Herrasen työpaikka, Helsingin vieraskoti tarjoaa asumispalveluita ihmisille, jotka joutuisivat ilman tukea todennäköisesti kadulle. 15 vuotta sitten, kun tiilitalosta ja elämänkumppanista ei uskaltanut edes unelmoida, Lauri Herranen oli vieraskodissa toisessa roolissa. Asiakkaana.
Muisteleminen on Herraselle vaikeaa. Ei siksi, etteikö hän haluaisi. Parikymmentä vuotta elämästä meni sellaisessa sumussa, että muistijäljet ovat kadonneet.
Erään hetken hän pystyy palauttamaan mieleen kirkkaasti. Hän oli juuri tehnyt tavanomaisen lääkärikierroksensa ja saanut puhuttua itselleen ahdistuslääkkeitä ja vähän muutakin. Heroiinin ja lääkkeiden yhdistelmä johti hengityksen lamaantumiseen ja hän heräsi yksin teho-osaston valkoisessa huoneessa.
Oliko nyt aika elämänmuutokselle? Ei ollut, vielä.
Kahden viikon ikäisenä Lauri makasi vaunuissa vanhempiensa asunnon parvekkeella Helsingissä. Naapuri kuuli jotakin, mikä sai soittamaan poliisit.
– En tiedä mitä siellä tapahtui, mutta joku palikka minussa hajosi jo ihan pienenä.
Äiti oli huumeita käyttävä teini ja isä kuuromykkä. Kun poliisit olivat käyneet, lastenvaunut olivat tyhjät. Viranomaiset veivät vauvan mennessään.
Kahden lastenkotivuoden jälkeen Lauri sijoitettiin Mäntsälään perheeseen, jota hän kuvailee loistavaksi malliperheeksi. Kodissa pidettiin usein kiertävää pyhäkoulua, jota veti pastori Matti Vuolanne. Hän kiinnitti enkeleitä kuvatauluun ja opetti, että Taivaan Isä muistaa jokaisen lapsen.
Lauri kiintyi kasvattivanhempiinsa ja aikuisiin sisaruksiinsa. Sitten jysähti.
Perheen lapsista Laurille kaikkein läheisin ampui itsensä. Tämä oli sairastunut syöpään eikä jaksanut kärsiä loppuun asti. Hautajaisissa Lauri luotti pyhäkoulua pitäneen papin opetukseen: Jumala pitää veljestä huolen.
Kun Lauri oli 18-vuotias, ottoisäkin kuoli.
Imu päihteisiin ja rötöksiin syntyi kuitenkin jo nuorempana. Kun muut leikkivät tavallisia poikien leikkejä, hän halusi murtautua mökkeihin. Näpistely alkoi 12-vuotiaana.
– Hain jotakin, mitä en osaa selittää. Pullollakin käytiin aina kun sellainen jostakin saatiin. Humala avasi jotkut lukot ja padot, minusta tuli rohkea ja kaunis.
Jatkuvasta juomisesta huolimatta Herranen sai suoritettua peruskoulun päälle vielä maalariopinnotkin.
– Maalarina ei ollut niin poikkeuksellista, että oli humalassa.
Öisin Lauri Herranen viihdytti itseään varastelemalla automankkoja. Lopulta varkauksista tuli tuomio ja reissu Keravan nuorisovankilaan. Ennen lähtöä nykyisen avopuolison äiti rukoili levottoman miehen puolesta: ”Sinun tiesi kulkee pohjamutien kautta, mutta Jumala nostaa sinut sieltä.”
Herranen juo teekupin tyhjäksi eikä selvästikään välittäisi velloa menneissä. Hän muistuttaa Jesajan kirjan kehotuksesta: ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta.” Hän jatkaa kuitenkin.
– Vankilassa huumeiden käyttö sai siivet alleen. Ensin se oli pilveä, mutta vankilassa luotiin kontaktit sinne, mistä sai muutakin.
Ensimmäinen amfetamiinipiikki avasi taivaan portit. Aika pian Herranen huomasi, että hän oli erehtynyt. Ovi johti toiseen paikkaan.
– Tuli tunne elämän katoamisesta.
Samoihin aikoihin kun kaksoistornit romahtivat New Yorkissa, Lauri Herrasen sisimpään pääsi jostakin halkeamasta toivon kipinä. Hän sai töitä ja meni naimisiin. Vanhoista rötöksistä oli kuitenkin edessä jälleen tuomio. Vapautumisensa jälkeen hän vietti vaimonsa kanssa yötä hotellissa. Aamuyöllä hän huomasi, että nainen oli kuollut.
– Vedin heroiinipiikin ja menin vastaanottoon sanomaan, että soittakaa ambulanssi. Sitten otin toisen piikin.
Kuoleman jälkeisestä ajasta Herranen ei muista mitään. Hän alkoi hiljalleen uskoa olevansa avun tarpeessa.
Helsingin erityisdiakonian ylläpitämässä Tarpoilan hoitokodissa oli työntekijänä päihderiippuvuudesta toipunut Taisto Taipale.
– Taisto osasi viedä minut hetkeen, jossa ei ollut enää kiire, ei edes kiire kuntoutua. Hän auttoi ottamaan kiinni siitä elämästä, joka vielä oli jäljellä.
Toinen merkittävä asia kuntoutumisessa oli hoitoketju ja tavoitteet. Jos tuettu soluasuminen onnistuisi, pääsisi asumaan tuetusti yksin. Lopulta voisi muuttaa Y-säätiön vuokra-asuntoon.
Muutama mutka oli kuitenkin vielä kulkematta.
– Minut napattiin kiinni rappukäytävästä Sörkan Kurvissa. Olin ihan sekaisin eikä ollut kenkiä jalassa. Kun matkasellin ovi paukahti kiinni ja heittäydyin sängylle selälleni, mieleen nousi lause: Lauri, tämä oli sinun viimeinen piikki.
Ja se oli.
Jokelan vankilassa muuntosakkoja istuessaan Herranen osallistui erityisdiakoni Kimmo Kajoksen pitämään helsinkiläisten ryhmään.
Vapautumispäivänään hän kuitenkin suunnitteli aloittavansa uuden elämän suurella tuopillisella kylmää olutta. Aikomukset menivät myttyyn, kun hän näki vankilan portilla Helsingin erityisdiakonian auton. Ratin takana hymyili leveästi Kimmo Kajos. Pubin sijaan Herranen päätyi toistamiseen kuntoutuskoti Tarpoilaan.
Kun aika oli kypsä, murros oli raju.
– Jouduin murtumaan ihan kokonaan paloiksi. Vanhaa Lauria ei enää ollut, vaan piti kasata uusi. Kun Jumala vetää ihmistä, hänen on nöyrryttävä siihen, ettei hän selviä omassa varassaan.
Vanhat ystävät oli jätettävä ja hetken Herranen oli aivan yksin.
Nöyrtymisen alta löytyi kallio, Jeesus.
Mies pyyhkii kyyneleitä.
– Kaiken keskellä Jumala on pitänyt minusta huolen. Hän kutsui minut nimeltä jo äidin kohdussa, vaikka ei siltä näyttänyt.
Kuva: Esko Jämsä. – Valehtelen, jos sanon, että raittius on helppo tie. Tulee kausia, jolloin tuntuu, että Jumala on kaukana. Ja että olisihan elämän voinut toisellakin tavalla elää. Välillä mieleen nousee pelkoja, että yksi väärä askel johtaa takaisin riippuvuuteen, Helsingin vieraskodissa työskentelevä Lauri Herranen tunnustaa.