On liian aikainen aamu ja kävelen poikani kanssa päiväkotia kohti. Katulamput loistavat oransseina valkoiseen maahan. Yön aikana on satanut ensilumi ja sitä on juuri sen verran, että poikani on pakko yrittää tehdä lumipalloja. Märkää villalapasta on suuri tarve maistaa ja taivaalta satavia hiutaleita metsästää kielellä. Mietin, että on taas se aika vuodesta, kun kotiin pitää kantaa lunta sulamaan astiaan. Sitten lapset näkevät, että valkeus ja puhtaus ovat vain lumipallon pinnassa.
Yritän turhaa hoputtaa lasta kävelemään nopeammin. Lumienkeleitä syntyy polun varteen ja virne pojan kasvoilla kasvaa leveämmäksi jokaisen enkelin jälkeen. Pian niitä on koossa koko taivaallinen sotajoukko.
Meidän perheessämme enkeleitä ei ole pelkästään lauluissa, kiiltokuvissa tai joulukuusenkoristeena. Olemme jo pitkään tunteneet sääliä lastemme ylityöllistettyjä suojelusenkeleitä kohtaan. Onneksi enkelit eivät vielä tunnu stressaantuneen liikaa, vaan ovat olleet valppaina seuraamassa kaikkia hiukan huolimattomia suojatienylityksiä, uhkarohkeita uimahyppyjä ja potkulautatemppuiluja.
Edellisellä lentomatkallamme ihmettelimme, miksi lapset vilkuilivat pettyneinä pienestä ikkunasta ulos. Ei näkynytkään isomummia ja enkeleitä pilvien päällä, vaikka niin lapset olivat toivoneet.
Junassa silmälasit huurussa ja pipo kosteudesta kutittavana alan miettiä, etteivät enkelit liihottele pelkästään kristillisessä perinteessä. Jumalan sanansaattajina niitä on niin Raamatussa kuin Koraanissakin, juutalaisilla, kristityillä ja islaminuskoisilla. Yhä monikulttuurisemmassa maailmassa enkeli on yksi erilaisia maailmankatsomuksia yhdistävä tekijä.
Vaikka päiväkodista olisi melkein kaikki uskontokasvatus riisuttu, lumienkeleitä on piha täynnä.
Kirjoittaja oli harjoittelijana Kotimaan toimituksessa.