Ensimmäisen pääsiäispäivän tunnelmia voisi parhaiten kuvata sanalla ”hämmennys.” Mitä oikein on tapahtunut? Mistä oikein on kyse?
Pari päivää aiemmin opetuslasten maailma oli sortunut. Mestari oli teloitettu julmasti ja kaikki toiveet Israelin vapautumisesta olivat romahtaneet. Jeesus ei ollutkaan se Messias, jota he olivat niin innokkaasti odottaneet ja johon he olivat panneet toivonsa.
Sitten jotkut naiset tulevat kertomaan, että hauta on tyhjä. Mihin Herra on viety? Miksi Hänen ruumiinsa on siirretty? Eivätkö miehittäjät kunnioita edes kuolleita?
Edelleen tulee hämmentäviä uutisia: jotkut väittivät nähneensä Herran taas elävänä. Mahdotonta.
Päivän evankeliumitekstimme kuvaa tuota hämmentävää tilannetta. Poiketen muista evankeliumeista, tämän ensimmäisen käynnin aikana ei ole enkeleitä, ei maanjäristystä, ei mitään ihmeellistä. On vain tyhjä hauta. Ja syvä suru.
Päivän tekstimme jatkuu sillä, että Maria Magdalena jäi haudan ovelle ja näki enkelin. Ehkä hämmennystä kuvaa sekin, että opetuslasten muistikuvat vuosien jälkeen olivat hyvin erilaiset pääsiäisaamun tapahtumista. Kaikki evankeliumit poikkeavat yksityiskohdissaan siitä mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Yksimielisiä evankelistat ovat ainoastaan siitä, että Herra oli ylösnoussut.
Ylösnousemus ei kuitenkaan ollut itsestään selvä tulkinta tapahtumista alkuseurakunnan aikana, kuten päivän kirjeteksti kertoo. Varsinkin saddukealaiseen uskonkäsitykseen kuului, ettei mitään tuonpuoleista ollut. Vain tämä näkyvä oli todellista. Samanlainen elämänkatsomus oli laajalti vallalla myös oppineiden kreikkalaisten ja roomalaisten parissa. Heille ajatus ylösnousemuksesta ja tuonpuoleissesta elämästä oli mahdoton. Tämä ajattelu oli yksi juonne myös laajenevassa kristittyjen joukossa. Tästä Paavali puhuu päivän kirjetekstissä.
Kristillinen kirkko joutui jo hyvin varhain pohtimaan noita peruskysymyksiä: Mitä oikein tapahtui? Kuka oikein oli tuo Nasaretin puuseppä?
Selityksiä oli useita – riippuen selittäjän omasta maailmankatsomuksesta. Osa näistä selityksistä on nähtävissä Uuden testamentin sivuilla. Osa näkyy ns. apokryfisissä evankeliumeissa ja muissa kristinuskon valtauomasta poikkeavien ryhmien kirjoituksissa.
Juutalaisille Jeesus oli Messias. Samanlainen kuin kuningas Daavid. Messias oli Jumalan valitsema ihminen. Erityinen ihminen, mutta lopultakin vain ihminen. Teologiassa puhutaan adoptiaanisesta kristologiasta. Sen ajattelutavan mukaan Jumala adoptoi Jeesuksen messiaaksi – kuten aikoinaan Saulin ja Daavidin. Tämän adoptoinnin ajankohdasta on Uudessa testamentissa kaksi erilaista tulkintaa. Toisen mukaan se tapahtui Jeesuksen kasteessa – sanat ”Sinä olet minun rakas poikani” ovat tämän tulkinnan mukaan ne sanat, jolla Jumala tunnusti Jeesuksen juridisesti pojakseen. Toinen tulkinta näkyy roomalaiskirjeen alussa olevassa hymnilainauksessa ja sen mukaan Jeesus adoptoitiin Jumalan Pojaksi ylösnousemuksessa.
Tämä Jeesuksen inhimillisyyttä korostava kristillisyyden suuntaus oli elinvoimainen usean vuosisadan ajan erityisesti idässä. Se hävisi vasta islamin noustua. Näille ihmisille oli helpompi liittyä yksijumalaisuutta korostavaan islamiin kuin hyväksyä virallinen kristillinen käsitys Jumalan kolmesta persoonasta.
Täysin vastakkainen näkemys oli se, että Jeesus ei olisi ollut ihminen lainkaan vaan koko pääsiäinen olisi ollut vain jonkinlainen jumalallinen näytelmä. Sen mukaan Jumala, Jeesus, tuli vain näennäisesti ihmiseksi ja vain näennäisesti kuoli ristillä.
Paavalin kirjeistä näkyy kuinka jo hän joutui kohtaamaan tämän erilaisten tulkintojen kirjon. Hänen jälkeensä hämmennys vain jatkui. Osittain sitä ruokki kristinuskon siirtyminen itämaisen ajattelun piiristä kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin. Perusero näillä ajattelutavoilla oli se, että orientaalinen ajattelu oli kuvailevaa kun taas kreikkalainen oli määrittelevää.
Olen joskus kuvannut tätä eroa väriopin ja musiikin erolla. Kun musiikissa sävelkorkeus, äänen väri ja sävelen kesto pystytään tarkasti määrittelemään, värit ovat aina suhteellisia. Se, miten näemme värit, riippuu pitkälti valaistuksesta ja kohdetta ympäröivien asioiden väreistä. Itämainen ajattelu oli tällaista. Sitä kuvaa hyvin Jeesuksen tapa kertoa asioista. Kun Häneltä kysyttiin jostain asiasta, hän ei yleensä antanut määritelmää vaan kertoi tarinan: Taivasten valtakunta on sen ja sen kaltainen.
Nyt tämän kuvailevan ajattelun alueella syntynyt uskonto siirtyi määritelmiä edellyttävän kulttuurin piiriin. Kristinuskoa alettiin tulkita erityisesti Platonin filosofian avulla. Se muutti radikaalisti tuota tullkintaa, joka ihmisillä oli Jeesuksesta ja pääsiäisen tapahtumista. Kun evankeliumeissa vielä näkyy moniäänisyys, jossa erilaiset tulkinnat ovat sulassa sovussa keskenään, myöhempi kirkko hyväksyi asioista vain yhden tulkinnan. Näille tulkinnoille vastakkaiset näkemykset julistettiin harhaopeiksi.
Perimmäinen syy uskontunnustusten syntyyn on kreikkalainen filosofia, joka edellyttää määritelmiä. Tuon ajattelutavan mukaan asiat joko ovat tai eivät ole. Tässä ajattelussa loogiset käsitteet ”on” ja ”ei on” eivät voi olla yhtaikaa voimassa. Itämaisessa ajattelussa taas ei ollut tätä rajoitusta. Jos taas vertaamme sitä tuohon värioppiin, niin ajatelkaapa kiiltävää mustaa esinettä, josta täytyisi maalata kuva. Vaikka taiteilija tietää esineen olevan musta, erilaisten heijastusten kuvaamiseen hän käyttää myös valkoista. Eli paradoksaalisesti valkoinen kuvaa mustaa!
Kreikkalaisen filosofian monopolisoitua kristillisen dogmatiikan, tämä kävi kuitenkin mahdottomaksi. Nähtiin, että oli vain yksi totuus ja se kaikkien piti hyväksyä. Tulokset näemme kirkkohistoriasta: kristikunta on hajaantunut ties kuinka moniin keskenään kinasteleviin ryhmittymiin, jotka väittävät, että juuri heillä on se ainoa oikea totuus.
Kuitenkin puhumme asiasta, jota ihminen ei Raamatun mukaan kykene edes käsittämään. Profeetta Jesaja on sen ilmaissut tyhjentävästi: ”Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. (Jes 55:9)” Vanha kristinoppimme puolestaan kuvaa tätä samaa asiaa opettamalla, että Jumala on Salatu Jumala.
Kuinka me voisimme edes ajatella väittävämme, että me tunnemme Jumalan salaisuudet. Kuinka voimme edes ajatella, että Jumala mahtuisi meidän määritelmiemme sisään. Ei, meidän on Jobin lailla nöyrästi tunnustettava: ”Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä (Job 42:3).”
Pääsiäisen ihme kuuluu näihin asioihin. Järki ei sitä käsitä. Sille, joka on kohdannut Herransa, pääsiäisen ihmettä ei tarvitse selittää. Niille, joilla ei ole tuota kokemusta, sitä on mahdoton selittää. Se on niitä asioita, joille on Lutherin ohjeen mukaan vain nostettava hattua kunnioituksen osoituksena ja mentävä eteenpäin. Se on mysteeri.
Tuo mysteeri on kuitenkin elämämme perusta. Meidän uskomme perustuu tuohon pääsiäisaamun ihmeeseen. Päivän kirjetekstissä Paavali jopa sanoo, että ”ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne (1 Kor 15:12).”
Tuo usko ylösnousseeseen on kuitenkin se, joka on meille annettu. Vaikka se on mysteeri, se on kristikunnan yhteinen tulkinta pääsiäisen ihmeestä ja siihen saamme mekin tänään yhtyä kun nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…