Kaikki on ohi. Jeesus, tuo rakas ystävä ja poika oli kuollut. Kaikki oli päättynyt sapatin aattona kun Jeesus oli yllättäen pidätetty ja pikaoikeudenkäynnin jälkeen tuomittu ja teloitettu. Israel oli taas kerran tappanut profeettansa – tällä kertaa miehittäjän auliilla avustuksella.
Sapatin alettua perjantai-iltana, ei edes ollut mahdollisuutta haudata häntä kunnolla. Se raskas ja rakas velvollisuus oli edessä nyt. Naiset olivat menossa tekemään viimeistä palvelusta omalle rakkaalleen. Miehet olivat missälie – siksi naisia hieman huoletti riittäisivätkö heidän voimansa vierittämään hautaonkalon suulla olevaa kiveä syrjään. Sen näkisi vain kun kokeilisi.
Surunsa keskellä he kokivat järkytyksen. Kivi oli vieritetty syrjään ja haudassa oli joku nuorukainen. Missä on Jeesus? Mihin hänet on viety? Eikö haudassakaan saanut olla rauhassa vainoojilta?
Nuorukaisen sanat hämmensivät heitä vielä enemmän: Jeesusko noussut kuolleista? Ja meidänkö pitäisi mennä kertomaan siitä?
Noiden shokissa olleiden naisten parissa syntyi kristillinen kirkko. Syvän surun ja ahdistuksen keskellä heille näytettiin, että hauta on tyhjä ja että heidän tulisi lähteä kertomaan muille, että Jeesus on noussut kuolleista. Ymmärtämättä näkemäänsä ja kokemaansa heille annettiin tehtäväksi julistaa, ettei kuolema olekaan lopullinen majesteetti. Kuolema on voitettu.
Epävarmoina ja pelokkaina he lähtivät – ja olivat hiljaa. – He eivät itsekään uskoneet näkemäänsä ja – aivan oikein – epäilivät tokko kukaan muukaan uskoisi heitä. Vaadittiin helluntain ihme ennen kuin piileskelevästä ja pelokkaasta opetuslapsijoukosta tuli rohkea ylösnousemussanomaa julistava kristillinen kirkko.
Ilman pääsiäistä ei olisi kristinuskoa. Jos ylösnousemuksen ihme olisi jäänyt tapahtumatta, Jeesus olisi ollut vain yksi lukuisista juutalaisista profeetoista, joka oli tapettu suorasukaisen julistuksensa vuoksi.
Pääsiäisen sanoma on kuitenkin mysteeri. Se ylittää inhimillisen käsityskyvyn rajat. Haudalta lähtevien naisten kokemus epäilyksestä osoittaa, ettei epäusko ole mikään modernin ajan erikoisuus. Sanoman uskominen oli vaikeaa jopa silminnäkijöille.
Vielä vaikeampaa oli tuon sanoman selittäminen. Miten selittää selittämätöntä? Miten selittää sokealle millainen väri on sininen? Miten selittää Saharan beduiinille 40 plusasteen kuumuudessa mitä on lumi? Miten selittää lapselle avaruuden äärettömyyttä? – Kaikki inhimilliset selitykset ovat vain likiarvoja. Ne ovat kuten Paavali sanoo, katselemista heijastusta kiillotetun pronssikuvastimen pinnasta – epämääräistä ja sumeaa.
Kuitenkin sanoman julistaminen edellytti sen selittämistä. Kuka ja mikä oli tämä Nasaretin puuseppä, jonka kuolema ja ylösnousemus muutti maailman? Miten selittä se ihmisille, joilla ei ollut pääsiäisen tai helluntain kokemusta?
Jo Jeesus oli vedonnut Vanhan testamentin opetuksiin ja useimmat apostolit jatkoivat tällä linjalla. Jeesus oli Jesajan kirjan kärsivä Herran palvelija, joka on varsinainen sovitusuhri, jonka jälkeen ei enää uhreja tarvita. Jeesus oli odotettu Messias, vaikkakin toisenlainen kuin soturikuninkaat Saul ja Daavid. Vaikka julistus ei aina vakuuttanut juutalaisia, he kuitenkin ymmärsivät mistä oli kysymys.
Varsinaiset ongelmat alkoivat kristinuskon siirtyessä Aasiasta Eurooppaan. Ei ainoastaan kieli ollut erilainen vaan myöskin maailmankuva poikkesi itämaisesta. Messias-käsite ei sanonut kreikkalaisille tai roomalaisille yhtään mitään. Sovituksen käsite oli tuntematon koska kreikkalainen uskonnollisuus ei varsinaisesti tuntenut synnin käsitettä. Lisäksi käsitys tuonpuoleisesta poikkesi Kreikassa ja Roomassa huomattavasti siitä miten se käsitettiin Palestiinassa – huolimatta hellenistisen kulttuurin aikaansaamasta uskomusten sekoittumisesta. Tälle joukolle Paavalin ja muiden tuli kertoa ylösnousemuksen ihmeestä.
Ainoa tapa, jolla sanomaa saatettiin viedä eteenpäin kreikkalaisille ja roomalaisille, oli yrittää selittää Jeesuksen merkitystä käsitteillä, jotka olivat heille tuttuja. Jos messias-käsite olikin epäselvä, niin Kreikan ja Rooman mytologiat olivat täynnä kertomuksia kuinka jumalat tekivät lapsia ihmisten tytärten kanssa – puolet Kreikan myyttien sankareista oli tällaisia puolijumalia. Vaikka selitys ei aivan tyydyttänytkään, kreikkalaisille selitettiin Nasaretin puusepän olevan Jumalan poika. Kun Jeesuksen suhdetta Jumalaan selitettiin, lainattiin Egyptistä tuttu kolminaisuuden käsite.
Myöhemmin näiden käsitteiden moninaisten merkitysten vuoksi jouduttiin kitkeriinkin kiistoihin. Ensimmäisiä tällaisia tulkintaongelmia oli kysymys kristityn vapaudesta. Kun Paavali oli Galatalaiskirjeessä julistanut ’kaikki pääsevät taivaaseen’ tyylistä teologiaa, jossa ei Mooseksen lailla ollut mitään tekemistä, jotkut Korintossa tulkitsivat sen luvaksi hillittömyyteen. Korinttolaiset itse asiassa tulkitsivat kristillisen hengen täyteyden samanlaiseksi ekstaasiksi kuin kreikkalaisen jumalan Dionysioksen juhlijat. Nämä pyrkivät viinin ja vapaan seksuaalisuuden avulla elämyksiin, jotka he tulkitsivat jumalkokemuksiksi. Tällöin Paavali joutui kirjoittamaan korinttolaisille erään kaikkein lakihenkisimmistä kirjeistään.
Myöhemminkin kirkko joutui tekemään rajanvetoa lähes jokaisen teologisen kysymyksen kohdalla. Valitettavasti usein kävi niin, että – vallan ollessa Euroopassa – eurooppalaisista tulkinnoista tehtiin dogmeja ja itämaiset tulkinnat tuomittiin usein harhaoppeina. Kyse oli kuitenkin eri kulttuureista peräisin olevien ihmisten pyrkimyksestä tulkita kristinuskon sanomaa niillä käsitteillä, jotka olivat heille tuttuja.
Samanlaista tulkintaa kirkot ovat joutuneet tekemään koko historiansa ajan. Eräs pieni esimerkki meidän omasta tulkintatavastamme on se miten puhumme Jumalan valtakunnasta. Suomenkieliseen perinteeseen ei kuulu anglosaksisen perinteen tavoin puhua Jumalan kuningaskunnasta, vaikka kreikkalainen ilmaisu basileia tou theou tarkoittaa nimenomaan kuningaskuntaa. Käännös johtunee siitä, että keskellä keisarikuntaa ja sen prinssi-, herttua- ja muita kuntia, Luther katsoi ilmeisesti viisaammaksi olla puhumatta kuningaskunnasta mitään.
Kuten edelläsanotusta huomaamme, kristinusko syntyi monikulttuuriseen yhteiskuntaan, jossa Paavali pyrki olemaan ”juutalaiselle juutalainen ja kreikkalaiselle kreikkalainen.” Ylösnousemuksen sanomaa oli julistettava jokaiselle sillä tavoin, että tämä kykenisi ymmärtämään tuon sanoman.
Meillä on edessämme tuo sama tilanne ja sama tehtävä. Suomikaan ei enää ole luterilaisen yhtenäiskulttuurin maa. Yhä useammat tunnustavat jotain muuta uskoa tai eivät uskoa lainkaan. Luterilaisistakin usea sanoo opettavansa toisin kuin kirkko opettaa. Miten meidän tulisi tähän suhtautua. Tiukan dogmaattisesti rajoja vedellen ja taivasosuuksia kitsaasti jaellen vai avoimen sallivasti?
Eräs minulle itselleni merkittävä kielikuva on ollut opetus Jumalasta isänä. Kun itse ajattelen omia lapsiani, niin kumpaankin minulla on aivan erilainen suhde – ja se suhde lisäksi muuttuu koko ajan. Samoin uskon, että lapsillani on minusta aivan erilainen kuva – johtuen sekä heidän suuresta ikäerostaan että eri sukupuolestaan. Isän ja pojan suhde on erilainen kuin isän ja tyttären.
Jos tämä pitää paikkansa meidän ihmisten välisissä suhteissamme, niin miksei se olisi totta myös suhteissamme Jumalaan. Usko kun ei loppujen lopuksi ole dogmien totenapitämistä vaan persoonallinen suhde herraamme. Siten on myös sallittava se, että meidän kokemuksemme ja kuvamme Hänestä poikkeavat toisistaan.
Keskinäisen keskustelun avulla opimme kuitenkin myös tuntemaan myös sitä, miten lähimmäisemme ymmärtää Jumalan. Rakkauden hengessä voimme ymmärtää sekä oman ainutlaatuisuutemme että erilaisuutemme rikkauden.