Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan vapaaehtoinen Johanna Kare on tullut tunnetuksi laitapuolen kulkijoiden lempeäkatseisena valokuvaajana. Kuvaevankelista tuntee itsekin kadun varjoisan puolen, kirjoittaa Janne Villa Askel-lehdessä.
Entinen ”kohujulkkis” Johanna Kare (52) profiloituu tätä nykyä ahkerasti rukoilevana kristittynä. Hänet tunnetaan myös valokuvaajana. Syksyllä Helsingin Sanomatalossa oli lotista kertova näyttely, jonka suojelijana toimi Jenni Haukio. Asunnottomia koskettavasti ikuistanut Katuvarpusia-näyttely on ollut esillä esimerkiksi Eduskuntatalossa ja Helsingin tuomiokirkossa.
Tammikuussa ilmestyi teos Katuvarpusia. Se sisältää kodittomista, luonnosta ja taiteilijoista otettujen valokuvien ohella Raamatun tekstejä sekä ajatuksia laulaja Jipulta, nyrkkeilijä Niklas Räsäseltä ja näyttelijöiltä Oona Kareelta, Ritva Oksaselta ja Seela Sellalta.
Edellä mainitut ovat niin sanotusti katu-uskottavia, yhdeltä kulmaltaan kovapintaisia mutta samalla herkkiä ja hengellisiä.
Senkaltainen saattaa olla Jeesuksesta paljon puhuva Johanna Karekin, joka on esitellyt lehtikuvissa ronskeja tatuointejaan ja lihaksiaan. Kova kuori, jonka sisällä on taiteilijasielu.
– Sain alun perin ajatuksen rukouskuvakirjasta, joka olisi helppoa luettavaa ja uskon siemen ihmisille, jotka etsivät tietämättään Herraa, Kare kertoo.
Koulukiusaaminen ja sekoilu aiheuttivat arvottomuuden tunnetta
”Johanna: helposti rikki menevä, hauras, särkyvä, hento ja haavoittuva. Tarvitseva, usein vaativakin. Aina valmis uuteen. Käännät sivun, pyöräytät piruetit, sanot hyvästi menneelle”, professori Atte Korhola arvioi ystäväänsä Katuvarpusia-kirjassa.
Ellei Kare olisi hyvästellyt mennyttä elämänmuotoaan, hän ei olisi ehkä enää hengissä.
Ala-asteella opettaja pahoinpiteli sanallisesti muutoinkin koulukiusattua tyttöä. Aikuiset tuottivat muutenkin suuria pettymyksiä. Levoton tyttö pyrki peittämään ahdistuksensa ja sisäisen myllerryksensä sekoilun alle.
Kare näkee nyt, että myöhemmin monet väärät valinnat esimerkiksi miesrintamalla ovat seurausta jo nuorena syntyneestä arvottomuuden tunteesta. Siihen liittyi syvä häpeä ja itseinho.
– Pidin aina itseäni liian halpana. En ymmärtänyt arvokkuuttani, ihanuuttani ja rakastettavuuttani omissa enkä Jumalan silmissä.
”Dokasin ja syljeskelin kattoon enkä totellut ketään”
Angstisesta teinistä kasvoi nuori kapinallinen, jolla oli omat sääntönsä. Niiden mukaan mitään sääntöjä ei saanut olla, oli vain täydellinen vapaus tehdä mitä vain.
Espoolaiskoulun tarkkailuluokan ainoa tyttö käyttäytyi sopimattomasti.
– Dokasin ja syljeskelin kattoon. En totellut ketään. Menin kouluun milloin sattuu.
– Pyörin kavereiden kanssa kännissä Helsingissä häiriköimässä. Kytät ottivat minut usein talteen, Kare muistelee.
Kerran hän teki ystävänsä kanssa verivalan. Kaksikko rikkoi rystysensä pulloilla. Sitten he heiluivat Asematunnelissa verta vuotaen.
Putkareissua seuraavana koulupäivänä rystysissä olivat tikit. Kare puhui tunnilla vieruskaverinsa kanssa ja nauroi opettajalle.
– Opettaja löi karttakepillä käsilleni ja tikit aukesivat. Räkäisin häntä päin pläsiä.
– Sain Kaitaan koulusta kenkää ja minut siirrettiin Suvelan tarkkikselle. Siellä pojat yrittivät heti lumipestä minut, mutta pistin painiksi. En luovuttanut koskaan helpolla.
Turvattomuus ja yksinäisyys saivat tosi-tv-veteraanin kaipaamaan Jumalaa
Visualistin ja somistajan koulutuksen saaneesta Kareesta tuli tosi-tv:n varhaisia veteraaneja.
Köyhä yksinhuoltajaäiti ei ollut koskaan ammatillisesti kunnianhimoinen vaan vauhdikas ja levoton sielu, mutta tyttäristään hän koetti pitää huolta kuin leijonaemo.
Tämän vuosikymmenen alussa Kare alkoi janota elämäänsä jotain parempaa ja pysyvämpää, rehellistä ja aitoa.
– Olin käynyt läpi kovia kokemuksia. Esimerkiksi äitini hautaamisen jouduin hoitamaan yksin. Äidin kuoltua söin puoli vuotta diapameja kuin leipää ja olin ihan töttöröö huumeissa.
– Varmaankin turvattomuus ja yksinäisyys saivat minut kaipaamaan todellista Jumalaa, joka ei ikinä hylkää ja jätä yksin.
Kare katsoi uskovaisista loistavaa valoa ja rauhaa ja kaipasi sitä samaa. Herätyskristitty kaveri Miki avitti uskonratkaisun tekemisessä.
– Hän kysyi, haluanko Jeesuksen tulevan elämääni ja laittoi ylistysmusiikin soimaan. Kaaduin kotisohvalle ja itkin hyvää, puhdistavaa itkua. Pyhä Henki kosketti minua ensi kerran.
Toinen uskovainen ystävä, Adele, kommentoi kuvitelleensa Johannan olevan viimeinen, joka tulisi uskoon.
– Mietin, olenko niin paha tai surkea, ettei edes uskoontulooni uskottu. Toisaalta juuri se tuntui riemuvoitolta. Miten ihminen voikaan muuttua, ja kuinka kaikki onkaan nyt Jumalan käsissä!
Uskovaisetkin voivat olla kieroja
Johanna Kare katuu väärin elettyä elämää.
– Olen tehnyt tunnottomasti syntejä synnin perään.
– Pidän ihmeenä minussa tapahtunutta muutosta ja kehityskaarta, jota ei olisi voinut saada aikaan kukaan muu kuin Jeesus. Ajatukseni ja tekoni ovat menossa parempaan suuntaan. Olen yhä äkkipikainen mutta myös iloinen ihminen, joka nauraa paljon.
Seitsemän vuoden hengellisen matkan jälkeen Kare luonnehtii itseään edelleen ”aika nuoreksi uskovaiseksi”. Hän yrittää oppia vanhemmilta ja kokeneemmilta kristityiltä käytösmalleja.
– Välillä olen mennyt sekaisin siinä, mikä on oikein ja väärin. Olen kyllä oppinut, että uskovaisetkin ovat vain ihmisiä eli erehtyväisiä ja eritoten syntisiä.
Uskoon tultuaan Kare yritti kovasti kuunnella uskovien neuvoja, mutta pyrkimyksessä tuli takapakkia.
– Uskovaiset voivat olla yhtä valehtelevia ja kieroja kuin kaikki muutkin. He saattavat tuomita sinut melkein kuin olisivat jumalia. En olisi etukäteen uskonut tätä, joten koin monia pettymyksiä.
Seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä muistuttaa itseään siitä, ettei hän ole mikään tuomitsemaan muita.
– Meissä jokaisessa asuu synti, se tulee vain esiin eri tavoin. Jotkut haluavat silti korottaa itsensä ja antaa vaikutelman, että he ovat parempia uskovaisia kuin minä.
”En nuoleskele ketään”
Kareen kotiseurakunnassa jotkut kääntävät päänsä nähdessään juorulehtien lööpeissä takavuosina viihtyneen naisen, jonka tempauksista ja mieskuvioista liikkui värikkäitä, vääristeltyjäkin juttuja.
– He eivät edes morjensta minua tai tule ehtoolliselle, kun toimin ehtoollisavustajana.
– Yksi mummo löi litsarin, kun haukottelin kirkonpenkissä. Jotkut eivät tykkää tyylistäni: puhun suoraan enkä nuole kenenkään peppua, Kare kommentoi.
Hurskaampina itseään pitävien uskovaisten kanssa voi olla välillä vaikeaa, mutta johonkin voi sentään seurakunnassa aina luottaa.
– Jeesus on minulle hyvin rakas, elävä ja todellinen henkilö, jolta saan vastauksia kysymyksiini.
Elämä on helpottunut, kun Kare on jättänyt Herralle tärkeät päätökset.
– Eksyn helposti väärään suuntaan. Jumala on varsinkin viimeisen vuoden aikana auttanut minua eheytymään. Hän on antanut rauhaa ja opettanut minua rakastamaan itseänikin.
”Ihastuin ihan vääränlaisiin miehiin”
Johanna Kare kertoo olleensa pitkään tosi rikkinäinen, rakkautta ja hyväksyntää vaille.
– Ihastuin ihan vääränlaisiin miehiin. Miehen piti olla treenattu ja komea. Minua kiehtoivat pinnalliset asiat, kun olisi pitänyt etsiä syvää ihmissuhdetta.
– En päästä enää elämääni ihmisiä, jotka vahingoittavat minua. Yritän suojella arvokkuuttani, vähän villeihin ja pahoihin poikiin kallellaan onnettomuudekseen ollut Kare linjaa.
Katuvarpusia-teoksen alussa on kertomus syntistä elämää viettäneen naisen ja Jeesuksen kohtaamisesta (Luuk. 7). Nainen voitelee Jeesuksen jalat tuoksuöljyllä – ja kyynelillään. Fariseus paheksuu, mutta Jeesus toteaa: ”Hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon.”
Kareen kirja päättyy kertomukseen aviorikoksen tehneestä naisesta, jonka fariseukset aikoivat kivittää, mutta kenestäkään ei ollut ensimmäisen kiven heittäjäksi (Joh. 8). Jeesuskaan ei tuomitse naista, vaan sanoo: ”Mene, äläkä enää tee syntiä.”
Kare myöntää epäonnistuneensa täysin parisuhteissaan, joihin hän tapasi hypätä liian nopeasti.
– Haluan edetä jatkossa hitaasti. Minun on viimein hyvä olla itseni kanssa. Ennen uskoontuloani tunsin, että minulla piti olla aina joku. Kun yhden kanssa tuli bänät, seuraava odotti jo ovella.
– Luotan Herran antavan sopivan kumppanin, jos se on hänen tahtonsa. Tahtoisin tavata turvallisen, iloisen ja viisaan miehen, joka arvostaa minua ihmisenä. Toivon, että miehellä olisi hyvä ja kaunis sydän ja että hän eläisi Jumalaa peläten.
Päihteetkin sotkivat aiemmin suhteita.
– Alkoholi ei sovi minulle. Se vaikuttaa psyykeeni, ja lasku on hirvittävä. Tietysti juomiseen liittyy myös hauskanpito seurassa. Olen miettinyt, muutunko tosikoksi ja muiden tuomitsijaksi.
Kare ei oikein pysty olemaan humalaisten seurassa.
– Hermoni menevät nopeasti. Humalassa olo on valhetta. Viihdyn rehellisessä ilmapiirissä.
”Olen kiitollinen valokuvaamisen armolahjasta”
Johanna Kareen tie valokuvaajaksi on edennyt hämmästyttävän nopeasti. Kuusi vuotta sitten hän sai ”kissavahtina” lainaksi valokuvaajaystävänsä kameran. Palattuaan ystävä ei ensin uskonut, että valokuvaustekniikasta autuaan tietämätön nainen oli voinut napata niin hienoja otoksia.
– Kuvat puhuivat minulle. Koin onnistumisen riemua kuin pieni lapsi!
Tällä amatööritaustalla henkilöä luonnehdittaisiin harrastajavalokuvaajaksi, mutta Kareen kuvat ovat visuaalisesti niin vaikuttavia, että häntä voi yhtä hyvin kutsua valokuvataiteilijaksi.
Kare rukoilee ennen kuvausta, kuvauksen aikana ja sen jälkeen. Hän haluaa puhutella katsojia hengellisesti, antaa iloa ja ajateltavaa. Perimmäinen tarkoitus on kertoa lähimmäisenrakkaudesta.
Kuvat ilmentävät sekä usein kovaosaisten kuvattavien että kuvaajan arvokkuutta ja ihmisarvoa, jotka eivät ole riippuvaisia siitä, miten hyvin henkilön maallinen vaellus on onnistunut.
– Tunnen pääseväni lähelle kuvauskohteita, ytimeen asti. Olen kiitollinen valokuvaamisen armolahjasta. Jollain ihmeen tavalla saan tavoitettua ihmisestä hänen sielunsa.
– Kuvausprosessissa koen olevani vain Jumalan pikku apulainen, joka painaa kameran nappulaa. Hän antaa sielujen tulla kuvissani näkyviin – ja jokaisessa sielussa on jotain hyvää ja kaunista, Johanna Kare näkee.
Nainen tuntee saaneensa uuden tehtävän tässä maailmassa.
– Minulla ei ole mitään saarnaajan taitoa, mutta kuvillani voin julistaa kiitosta Jumalalle ja tuoda ihmisistä esiin tärkeitä asioita. Hitsi, Herrahan on antanut minulle kuvaevankelistan homman!
Kuva: Jukka Granström
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 2/2018