Mikko Kuustonen miettii varoen, miten kuvaisi uusia laulujaan. Tunnetilat kiteytyvät musiikiksi, jonka voimin hän askeltaa mysteerien maailmassa. Kuolemaa, kaipuuta, kiitollisuutta. Ei hän tuhkaan pukeudu, päinvastoin. Hän on intoa täynnä. Uusi albumi valmistuu, ja hän astuu esiintymislavoille vuosien tauon jälkeen.
– Jännittää, hän kuitenkin myöntää.
Tulossa on konsertteja suomalaisten sinfoniaorkesterien kanssa. Ensi-ilta Jyväskylän kaupunginorkesterin säestyksellä on pian, ystävänpäivänä 14. helmikuuta. Vai liekö vain säestyksellä?
– Anssi Växby ja Valtteri Pöyhönen ovat tehneet sovitukset. Ne ovat kunnianhimoisia, klassisen musiikin bändin ehdoilla. Ei siis vain taustalla lipuvia viulukoristeita.
Kapellimestarina toimii Jukka Perko, jolta laulusolisti Kuustonen on pyytänyt hiukan apua.
– Olen anellut Perkolta, että näytäthän selkeästi, missä kohtaa laulan.
KUUSTONEN INNOSTUU, kun saa tehdä työtään ja puhua siitä. Silti hän tuntee olevansa miltei erakko, joka taipuu helposti surumielisyyteen. Kuustonen on puhunut avoimesti masennuksestaan ja positiivisen julkikuvansa ristiriidoista. Hän on opetellut tuntemaan ihmistä, joka sisällään asuu. Helpottaa – ainakin hiukan.
– Sellainen kokemus, että elämä on ihanaa, on minulle tosi vieras. Kun kaverit sanovat, että on hienoa herätä uuteen päivään, mietin, olenko koskaan herännyt niin. Masennuslääkitystä minulla ei enää ole, koen tunnistavani surun ja melankolisuuden osana omaa persoonaani.
Musiikin lohduttava ja parantava balsami on vain kirkastunut ikääntymisen myötä. 65-vuotias Kuustonen tuntee taiteilijana ennen muuta vapautta. Uudet laulunsa hän jättää kuulijan tulkittaviksi. Ne ovat hänen mukaansa koruttomia tarinoita. Valokuvamaisia tarkennuksia hetkiin, jotka hän haluaa muistaa.
– Muutamissa lauluissa tunnistan myös hengellistä lohdun etsintää, joka on ollut omaa selviytymistäni. Ei mitään sellaista, että tähän tulokseen olen päätynyt.
Tokion metro on yksi keväällä ilmestyvän albumin lauluista. Kuustonen kirjoitti sen siskolleen, joka menehtyi äskettäin alzheimerin tautiin. Lähiomaiset olivat saattohoitajina, ja hämmästyivät musiikin ja huumorin voimaa.
Sisko oli matemaatikko, numero-orientoitunut. Mutta vielä kuolinvuoteella kaksi asiaa meni kirjaimellisesti läpi: huumori ja musiikki. Hän nauroi ja lauloi mukana lauluja, joita Kuustonen ei edes tiennyt hänen tunnistavan.
– Siskoni saattoi liukua huoneestaan kesken lauseen maailmaan, jota muut eivät nähneet. Yritin seurata mukana. Tokion metro voi silti avautua kuulijalle aivan toisinkin.
UTELIAISUUDEN PATAAN pudonnut. Näin Kuustonen itseään kuvaa. Hän haluaa oppia uutta, vaikka ei aina ymmärtäisi. Hän saattaa uppoutua kvanttifysiikkaan tai Carl Jungin sitaatteihin tuntikausiksi tajuamatta juuri mitään. Ja silti jokin ajattelussa liikahtaa.
– Tieteilijät tutkivat sukupolvesta toiseen pientä ja suurta. Ihmismieltä, universumia, tähtipölyä. Jostain syystä tämä inhimillinen kurottelu hahmottuu itselleni jumalallisena mysteerinä. Se innostaa yhä uudelleen.
Kuustoselle Jumala on lohdullinen mysteeri. Hän vierastaa ajatusta, jossa ihminen rajaa Kaikkivaltiasta tai määrittelee muiden uskoa.
– Luotan lapsenomaisesti armolliseen Jumalaan, mutta en osaa enkä edes halua selittää tätä itselleni. Ja jos minua alkaa pänniä kirkkopolitiikka, se miksei nousta vääryyttä vastaan, muistelen vaikkapa kohtaamista El Salvadorissa.
Iäkäs nainen pyysi kirkossa apua sadonkorjuuseen. Hänen miehensä oli sairas. Pappi kysyi hiljaisella äänellä: kuka lähtee? Penkistä nousi kaksi rotevaa talonpoikaa. He lähtivät kysymättä kehuja tai huomiota.
– Tiedän, että kirkolla on myös nämä kasvot. Niissä rakkaus ja oikeudenmukaisuus tulevat todeksi.
Estradeille palaava Kuustonen lupaa kunnon kattauksen lauluja vuosien varrelta. Sinfoniaorkestereiden lisäksi tulossa on bändikeikkoja, muiden muassa Pori Jazzin päälavalla.
UUDEN LEVYN tekoon hän suhtautuu kiitollisena ja hiukan huvittuneesti.
– Joku voi sanoa perustellusti, että eihän tässä ole taloudellisesti järjen häivää, albumit ovat historiaa. Biisejä julkaistaan nykyään vain yksi kerrallaan.
Kuustoselle albumi on ylellisyystuote. Hän on kiitollinen, että saa julkaista yhdessä kymmenkunta laulua, jotka liittyvät tietyn ajanjakson kokemuksiin ja kohtaamisiin. Kymmenen sinkun julkaiseminen peräkkäin tuntuisi vieraalta.
Kuustosen musiikkia ei ihan helposti yhdistä tietokoneisiin tai tekoälyyn. Mutta hän on tämänkin bittiavaruuden äärellä utelias, kunhan isäntä ja renki erottuvat. Kuustonen kertoo leikkineensä tekoälyn tarjoamilla sovituksilla ennen studioon menoa.
– Kiinnostavaa, mutta myös pelottavaa. Uskon vielä erottavani tekoälyn kliinisenä ja kylmänä. Uskon inhimillisen rosoisuuden voimaan. Tekoäly voi silti olla työkalu, joka palvelee luovia prosesseja siinä kuin muukin teknologia.
Kuustonen haluaa ympärilleen yhä mahdollisimman paljon oikeita soittajia, joiden turvin voi yhdistellä digiaikaa ja elävää bändisoittoa.
– Keikoilla minua innostaa soittajien välinen kommunikaatio ja arvaamattomuus. Säröt kiinnostavat enemmän kuin sileä pinta.
Lue myös:
Maria Malvenius käsittelee uskoa hienovaraisesti esikoisdekkarissaan
Ilmoita asiavirheestä