Kirkosta eroaminen ei ole Suomessa uusi ilmiö, mutta sen laajuus on. Vuoden 1923 uskonnonvapauslain voimaantulon jälkeen kirkosta on eronnut kaikkiaan 1,3 miljoonaa suomalaista.
Viimeisen viiden vuoden aikana kirkosta eroaminen on ollut kiivaampaa kuin koskaan aikaisemmin. Tänä aikana kirkosta on eronnut yli neljännesmiljoona ihmistä. Samaan aikaan kirkkoon on liittynyt noin 60 000 henkeä. Mediassa eroamisen syynä esiin nousee usein erityisesti kirkon näyttäytyminen liian konservatiivisena. Useimmiten syyt ovat kuitenkin pohjimmiltaan kirkosta vieraantumisessa ja uskon puutteessa.
Uskonnollisella kentällä on viimeksi kuluneiden vuosien aikana tapahtunut nopeampia muutoksia kuin mihin Suomessa on totuttu. Kirkon toimintaan osallistuneiden ja kirkkoon opillisella tai käytännöllisellä tasolla sitoutuneiden määrä on laskenut vähittäin jo pitkän aikaa. Viimeisten vuosien aikana muutos kirkosta poispäin on kuitenkin ollut poikkeuksellisen voimakas.
Jäsenmäärän lasku on tästä vain yksi ilmentymä. Vielä selkeämmin suomalaisten asennemaailman muutos näkyy opillisissa uskomuksissa. Jumalaan ja kirkon opettamiin uskonkäsityksiin uskovien määrä on vähentynyt, ja ateistisesta identiteetistä on tullut aiempaa hyväksytympi. Erityisesti nuorten miesten keskuudessa usko näyttää hiipuneen ja yhä useampi pitää itseään ateistina.
Henkilökohtainen merkitys tärkeä
Samanaikaisesti kirkkoon kuulumiselta haetaan aiempaa vahvemmin henkilökohtaista merkitystä. Tapa tai perinne ei riitä jäsenyyden syyksi. Vanhemman ikäpolven keskuudessa elää vielä ”koti, uskonto, isänmaa” -ajattelu, jossa kirkkoon kuuluminen linkittyy osaksi suomalaista identiteettiä. Nuoremmissa ikäluokissa ajattelu, jossa kirkkoon kuuluminen olisi osa kunnon kansalaisuutta, on hyvin vieras. Sen sijaan kirkolta vaaditaan merkityksellisyyttä henkilökohtaisella tasolla. Tämä ajattelutavan muutos haastaa jäsenenä pysymisen.
Sama heijastuu osaltaan kirkollisten vihkimisten suosion laskuun. Vuonna 2011 kirkollisesti vihittiin enää 53 prosenttia pareista. Osuus on laskenut nopeammin kuin kirkkoon kuuluminen. Jos kirkkoa ei pidetä henkilökohtaisesti merkityksellisenä, pelkästään tavan tai perinteen vuoksi sitä ei haluta myöskään henkilökohtaisesti merkityksellisiin tilanteisiin.
Kaikenikäisiä – eniten nuoria aikuisia
Viimeiseksi kuluneiden viiden vuoden aikana kirkosta on eronnut yli kuusi prosenttia sen jäsenistä. Erityisen paljon kirkosta eronneita oli vuonna 2010, jolloin kirkosta erosi peräti 83 097 henkeä, mikä on kaksi prosenttia jäsenistä. Eroaminen nousi otsikoihin erityisesti vuonna 2010, jolloin Yle TV2:ssa lokakuussa lähetetty Homoilta-keskusteluohjelma käynnisti ennennäkemättömän kirkosta eroamisaallon. Tämän jälkeen eroaminen on ollut maltillisempaa, mutta on edelleen pitemmän ajanjakson vertailussa korkealla tasolla.
Kirkosta eroaa niin miehiä kuin naisia ja ikähaitari on laaja. Hieman useammin eroajat ovat kuitenkin miehiä. Esimerkiksi vuonna 2011 kirkosta eronneista 55 prosenttia oli miehiä. Määrällisesti ja suhteellisesti eniten kirkosta eronneita on Helsingin hiippakunnassa, seuraavaksi eniten Espoon ja Tampereen hiippakunnissa.
Vuonna 2003 voimaan tulleen uuden uskonnonvapauslain mukaan 15–17-vuotiaat voivat erota vanhempiensa suostumuksella kirkosta, sitä nuoremmat voivat erota vanhempiensa mukana. Siitä huolimatta eroajat ovat pääosin täysikäisiä. Vuonna 2011 eroajista vain prosentti oli 15–17-vuotiaita ja alle kaksi prosenttia oli vanhempiensa mukana eroavia alle 15-vuotiaita lapsia. Huomion arvoista on, että vanhemmat eivät voi erottaa 12 vuotta täyttäneitä uskonnollisen yhteisön jäsenyydestä vasten heidän tahtoaan, vaan tämän ikäisen eroaminen vaati myös oman suostumuksen. Kaiken ikäisten lasten kirkosta eroaminen vaatii myös molempien vanhempien suostumuksen.
Vaikka eroajat kokonaisuudessaan ovat kaikenikäisiä, eroaminen painottuu edelleen vahvasti nuorten aikuisten ikäluokkiin. Suurin yksittäinen eroajien ikäluokka ovat 18-vuotiaat, joista viime vuosina on vuosittain eronnut noin neljä prosenttia sinä vuonna kun he tulevat täysi-ikäisiksi. Tätä seuraavina vuosina eroaminen on erityisen aktiivista noin 25 ikävuoteen saakka. Näiden ikävuosien aikana kirkosta on viime vuosina eronnut noin joka viides nuori aikuinen, nuoret miehet useammin kuin nuoret naiset.
Kaikkein vähiten kirkkoon kuuluvia on tällä hetkellä noin 30-vuotiaiden miesten keskuudessa, joista vuonna 2011 noin 62 prosenttia kuului kirkkoon (koko väestö 77 prosenttia). Naisista vähiten kirkkoon kuuluvia on 27-vuotiaiden keskuudessa (70 prosenttia).
Harkittu ratkaisu
Kirkosta eroaminen usein aktivoituu erilaisten mediakeskustelujen myötä. Eroakirkosta.fi-sivuilla tehty päiväkohtainen kirkosta eroamisen seuranta osoittaa eroamisen aktivoituvan käytännössä aina, kun kirkko on esillä julkisuudessa, hyvässä tai pahassa. Erityisen selvästi tämä näkyi lokakuussa 2010 televisiossa käydyn Homoilta-keskustelun nostattamassa eroamisaallossa.
Tästä huolimatta useimmille kirkosta eronneille päätös eroamisesta on pitkän aikavälin pohdinnan tulos ja harkittu ratkaisu. Useat ovat pohtineet eroa vuosia ennen eroamistaan. Esimerkiksi Gallup Ecclesiastica 2011 -kyselyyn osallistuneista vain pari prosenttia kertoi eroamisensa olleen edes jossain määrin hetken mielijohde.
Mietti asiaa miltä kantilta tahansa tulos oli aina sama: en usko, en pysty uskomaan eikä kirkko, johon minut on kirjattu, anna minulle mitään.
Minulla ja kirkolla ei ollut juuri mitään yhteistä. Kirkko oli uskovaisten yhteisö, uskontunnustuksessa oli lueteltu jäsenyysedellytykset, joita minulla ei ole. Raamatun opetuksen mukaan tärkeintä on usko ja se minulta puuttuu. […] Pysymällä pois kirkon jäsenyydestä, osoitan kunnioitusta kirkon syvimmälle tehtävälle.
Keskeisin eroamisen syy erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa on viime kädessä maailmankatsomukselliset tekijät ja uskon puute: se, ettei henkilö usko kirkon opetuksiin eikä koe itseään uskonnolliseksi ihmiseksi. Kolmelle eroajalle neljästä sillä on ollut vähintään jonkin verran merkitystä eroamispäätöstä tehdessä, nuorille naisille peräti yhdeksälle kymmenestä. Kun henkilö ei usko kirkon opetuksiin, jäsenyyttä ei yleensä koeta mielekkääksi eikä kirkolla instituutiona nähdä riittävää henkilökohtaista merkitystä.
Useat näkevät jäsenyyden kriteerinä edes jonkinasteisen sitoutumisen uskonnontunnustukseen ja mikäli siihen ei uskota, eroamista perustellaan myös rehellisyydellä:
Erosin rehellisyyden nimissä, sillä olisi ollut täysin epärehellistä olla seurakunnan jäsen, kun en todellakaan uskonut kristinuskon perusoppeihin.
Erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa pelkästään tavan vuoksi kirkkoon kuulumista pidetään häpeällisenä ja moni kirkosta eronnut kritisoikin esimerkiksi omia vanhempiaan tällaisesta asenteesta.
Toisaalta kirkosta eroajien joukossa on myös pieni määrä ihmisiä, joiden mielestä kirkon edustama usko on liian laimeaa eikä vastaa yksilön hengellisiin tarpeisiin. Kaikkiaan johonkin toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan eroajista liittyy vain pieni vähemmistö, useampi kuin yhdeksän kymmenestä jää uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolelle.
Se, ettei kirkolla nähdä olevan instituutiona mitään merkitystä ja ettei henkilö usko kirkon opetuksiin linkittyy vahvasti haluttomuuteen maksaa kirkollisveroa. Sen sijaan kirkosta eroaminen pelkästään kirkollisverosta säästämisen vuoksi on tällä hetkellä toisin kuin 1990-luvun alkupuolen lamavuosina varsin harvinaista.
Tasa-arvovaatimus haastaa
Evankelis-luterilainen seurakunta on ahdasmielinen, vanhoillinen, sovinistinen, seksuaalikielteinen ja tuomitseva. Viimeisiä korsia kamelin selässä olivat nämä naispappeuskiistat sekä kirkon jyrkkä kanta homoseksuaaleihin.
Erityisesti nuorten naisten keskuudessa tasa-arvoa ajavat arvot ja asenteet ovat viime vuosina lisääntyneet voimakkaasti. Nuoret naiset toivovat vahvasti, että seksuaalivähemmistöillä olisi samat oikeudet kuin enemmistöllä. Tätä asennetta vaaditaan myös kirkolta. Kuvaavaa on, että kirkosta eronneista nuorista naisista vain alle neljännekselle kokemuksella kirkon suvaitsemattomuudesta ei olisi ollut mitään vaikutusta heidän eroamiseensa. Vanhemmissakin ikäryhmissä puolet naisista arvioi sillä olleen vaikutusta.
Miesten keskuudessa tasa-arvovaatimus on selvästi heikompaa kaikissa ikäryhmissä. Erityisesti vanhempien miesten keskuudessa on lähes yhtä yleistä kokea kirkko liian suvaitsevaksi ja kokea uudistusten tuhoavan kirkkoa enemmän kuin rakentavan:
Mielestäni koko kirkon meininki on mennyt aivan löperöksi, millään ei näytä olevan mitään väliä. Ihmisiä houkutellaan kirkkoon kyseenalaisilla keinoilla, mm. tanssiesityksillä. Raamattu ja virsikirjakin piti mennä pilaamaan. Eikä koita se päivä, jolloin tituleeraisin naisia papiksi. Enää en voi mennä edes joulukirkkoon, kun joku naisihminen lukee siellä imelällä äänellä pilalle tärveltyä jouluevankeliumia.
Ihmisläheisyyttä odotetaan
Tilannekohtaiset ja henkilökohtaiset pettymykset kirkkoa kohtaan ovat eroamisen taustalla kokonaisuudessaan varsin harvoin. Nämä pettymykset liittyvät erityisesti henkilökohtaisesti merkityksellisiin tilanteisiin, kuten kirkollisiin toimituksiin. Kaikkein useimmin esiin nousevat hautajaisten hoitamiseen liittyvät pettymykset. Eroajien kokemukset osoittavat ihmisten odottavan kirkon työntekijöiltä ennen kaikkea ihmisläheisyyttä, ystävällisyyttä ja avoimuutta. Heidän odotetaan olevan saatavilla ja antavan riittävästi aikaa.
Kirkosta eroamisen taustalla vaikuttavissa syissä voidaan erottaa selkeästi myös yhteiskunnallisiin muutoksiin liittyvät tekijät. Tietyissä yhteiskunnallisissa tilanteissa kirkosta eroaminen aktivoituu ulkoisista muutoksista johtuen. Tämä näkyy erityisesti 1990-luvun alkupuolen laman aiheuttamassa sen aikaisen kehityksen suurimmassa eroamisaallossa. Tällöin taloudellisen tilanteen äkillinen heikkeneminen lisäsi nopeasti puhtaasti taloudellisista syistä kirkosta eronneiden määrää. Kirkollisverosta luopuminen nähtiin mahdollisuutena parantaa omaa taloudellista tilaa vaikeassa tilanteessa. 2000-luvulla halu säästää kirkollisveron maksamisessa sen sijaan näyttäytyy harvoin itsenäisenä syynä. Sen sijaan se linkittyy useimmiten kokemukseen kirkon merkityksettömyydestä henkilökohtaisella tasolla.
Vastahan he kävivät rippikoulun
Nuorten aikuisten kirkosta eroamisesta puhuttaessa usein nousee esiin ihmettely siitä, miten suomalaisen rippikoulun suosio ja eroamisaalto käyvät yksiin. Tehtiinkö rippikoulussa jotain väärin? 10 vuoden seurantatutkimus vuonna 2001 rippikoulun käyneistä nuorista osoittaa, että kysymys on monessa mielessä asetettu väärinpäin. Rippikoulun ansioista moni tahtoo olla jäsen.
Vielä kymmenen vuotta rippikoulun jälkeen nuoret arvioivat rippikoulun kaikkein eniten omaan uskonnollisuuteensa ja hengellisyyteensä vaikuttaneeksi tekijäksi. Peräti puolet nuorista arvioi vielä jälkikäteenkin rippikoulun vaikuttaneen myönteisesti käsitykseensä kirkosta ja vahvistaneensa heidän uskoaan ja hengellisyyttään. Kuitenkin useille nuorille rippikoulu jää irralliseksi eikä kirkko ja usko löydä myönteisestä rippikoulukokemuksesta huolimatta paikkaa nuoren aikuisen elämänkokonaisuudessa.
Kielteinen rippikoulukokemus on kuitenkin yksi eroamiselle altistava tekijä. Nuorista, jotka kokivat rippikoulun kielteisenä kokemuksena, kymmenen vuotta myöhemmin joka toinen oli eronnut kirkosta. Kokonaisuudessaan kielteisiä rippikoulukokemuksia on onneksi kuitenkin vain noin viidellä prosentilla nuorista.
Kansainvälisesti ainutlaatuinen ilmiö
Kansainvälisesti suomalaisten nuorten aikuisten eroamisilmiö on ilmeisen ainutlaatuinen. Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa vastaavaa nuoriin aikuisiin painottuvaa eroamisilmiötä ei ole. Kirkosta eroaminen ylipäätään on useimmissa muissa Pohjoismaissa ollut maltillista. Syitä tähän voi vain arvailla. Yksi tekijä lienee erilaiset kirkon jäsenmaksuun ja kirkollisveron keräämiseen liittyvät käytänteet. Eroamisesta ei välttämättä ole taloudellista hyötyä.
Esimerkiksi Norjassa valtio maksaa niin kirkolle kuin muillekin uskonnollisille yhdyskunnille niiden jäsenmäärän mukaisesti korvausta eikä varsinaista kirkollisveroa kerätä. Islannissa kaikkien veronmaksajien on maksettava seurakuntaveroa jollekin uskonnolliselle yhdyskunnalle, uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat puolestaan maksavat saman summan Islannin yliopistolle.
Toinen tekijä lienee kirkon vahvempi asema julkisessa keskustelussa. Evankelis-luterilainen kirkko näkyy suomalaisessa mediassa vahvemmin kuin kirkko erityisesti Ruotsissa ja Tanskassa. Tämän myötä myös kirkkokritiikki noussee voimakkaammin esiin. Kirkko myös toimii aktiivisemmin eri foorumeilla kuin sen sisarkirkot muissa Pohjoismaissa tehden vahvaa yhteistyötä esimerkiksi koulujen, sosiaalihuollon ja kriminaalityön kanssa. Kun kirkko on lähes kaikkialla läsnä, se mahdollisesti onnistuu myös ärsyttämään enemmän.
Toisaalta kehitys kirkossa on Suomessa kulkenut muita Pohjoismaita hitaammin. Naispappeus hyväksyttiin Suomessa vuonna 1986, selvästi myöhemmin kuin muissa Pohjoismaissa (Tanska 1948, Ruotsi 1960, Norja 1961, Islanti 1974). Niin ikään keskustelu siitä, mitä samaa sukupuolta olevien parisuhteille tulisi yhteiskunnassa ja kirkossa tehdä, on Suomessa kulkenut jälkijunassa. Tämä nostaa esiin kysymyksen siitä, onko kirkko Suomessa virallisella tasolla jäänyt kauemmaksi nopeasti liberalisoituneesta yleisestä mielipiteestä ollen siten alttiimpi kritiikille.
Kehitys tuskin muuttaa suuntaa
Viime vuosien vahva eroamisaalto on tuskin katoava ilmiö. On oletettavaa, että myös lähivuosina eroaminen tulee säilymään korkealla. Kirkon jäsenyyteen vahvasti sitoutuneiden jäsenten osuus on vähentynyt. Niitä, jotka eivät voisi ajatella eroavansa kirkosta missään olosuhteissa oli vuonna 2011 kerätyssä Gallup Ecclesiastica -tutkimusaineistossa vain 19 prosenttia kirkon jäsenistä (38 prosenttia vuonna 2007). Todennäköisenä eroamista piti vuonna 2011 yhdeksän prosenttia jäsenistä ja lisäksi 17 prosenttia oli usein ajatellut eroamista, muttei ole täysin varma. Kaikkiaan joka neljäs kirkon jäsen oli siis heikosti sitoutunut jäsenyyteensä (16 prosenttia vuosina 2007 ja 2003) ja näin ollen siis potentiaalinen lähivuosien kirkosta eroaja. Sosiaalinen media ja vapaa-ajattelijoiden aktiivisuus pitänee myös huolen siitä, ettei ilmiö katoa myöskään julkisesta keskustelusta.
Osa tulee takaisin
Ihmetellä täytyy, että kirkko on mennyt näissä asioissa aitoon suuntaan. Olen jopa harkinnut liittymistä takaisin kirkkoon.
Kirkosta eroamisaaltoja on aina seurannut muutamien vuosien viiveellä kirkkoon liittyneiden määrän lisääntyminen. Kirkosta eronneista alle puolet ei voisi kuvitellakaan liittyvänsä kirkkoon missään olosuhteissa. Noin joka kymmenes kirkkoon kuulumaton on vähintään joskus harkinnut kirkkoon liittymistä.
Kirjoittaja Kati Niemelä on Helsingin yliopiston uskonnonpedagogiikan dosentti ja Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija.
Tekstilainaukset ovat tutkimuksesta Kati Niemelä: Vieraantunut vai pettynyt?
Kirkosta eroamisen syyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja.