Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli jätti kirkkohallitukselle 26.10.2011 aloitteen seurakuntajaon muuttamisesta Tampereella siten, että yhdeksän seurakuntaa lakkautettaisiin ja niiden tilalle perustettaisiin kolme uutta seurakuntaa. Kirkkohallituksen täysistunto päätti kokouksessaan 24.1.2012 hyväksyä aloitteen äänin 7–6 esittelijä Pasi Peranderin tekemän päätösesityksen vastaisesti. Päätöksestä tuli lainvoimainen 7.1.2014, jolloin korkein hallinto-oikeus (KHO) hylkäsi useat päätöksestä seuranneet jatkovalitukset.
Jättiyhtymä syntyy
Tampereen seurakuntien ainutlaatuisen yhtymäkeskeisen hallintorakenteen pohja muodostui jo ennen yhtymää eli seurakuntien yhteistalouden aikana. Jo vuonna 1969 tehtiin kohtalokas päätös nuorisotyön muodostamisesta omaksi erityistyömuodoksi eli niin sanotuksi selektiiviksi. Samassa yhteydessä nuorisonohjaajista tuli nuorisotyön johtajan alaisia. Vuonna 1976 syntyneessä seurakuntayhtymässä merkittävä osa seurakuntien muistakin työntekijöistä (diakonit, vahtimestarit, seurakuntasihteerit) siirtyi vähitellen keskushallinnon alle. Paikallisseurakuntien ja seurakuntayhtymän välille lopulta syntyneen valtasuhteen epätasapainoa kuvaa vuoden 2012 budjetti, josta 73 prosenttia hallinnoi seurakuntayhtymä ja vain 27 prosenttia paikallisseurakunnat.
Toki nuorisotyön keskittämisellä oli omat järkevät perusteensa ja sillä saavutettiin joitakin hyviä tuloksia. Kuitenkin alusta asti uudistus hankaloitti nuorisotyön ja muun seurakunnan yhteistyötä ja loi jännitteen vuosikymmeniksi paikallisseurakuntien ja keskushallinnon välille. Jo vuonna 1978 piispa Erkki Kansanaho arvosteli Tampereen intoa muodostaa yhteisiä työmuotoja työaloista, jotka kirkkolain mukaan olivat paikallisseurakuntien toimintaa (Silfverhuth; Tampereen seurakuntahistoria 2, 309). Yksityisissä keskusteluissa kirkkojuristit kyselivät toisiltaan Tampereen yhtymän hallinnon laillisuutta: olihan kirkkolaissa selkeästi ilmaistu, että seurakunnissa työskentelevien työntekijöiden tuli olla kirkkoherran alaisuudessa.
Tampereen keskitetyn hallinnon yhtenä taustatekijänä ja mahdollistajana oli epäselvä yhtymälainsäädäntö, josta kokenut kirkkojuristi Gunnar Träskman varoitti jo vuonna 1979 ansiokkaassa selvityksessään Paikallisseurakunta-käsitteen problematiikkaa. Träskman muun muassa huomautti, että vuoden 1975 seurakuntahallinnon lainsäädännöstä puuttui selvitys paikallisseurakunnan ja seurakuntayhtymän välisestä suhteesta ja paikallisseurakunnan olennaisista tuntomerkeistä sekä paikallisseurakunnan ja yhtymän välisestä työnjaosta.
Seurakuntayhtymä ei noudata omaa strategiaansa
Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa vaikutti siltä, että yhtymän hallinto oli kypsymässä uusiin avauksiin. Kirkon riemuvuonna 2000 käynnistettiin strategiaprosessi, jota valmistelemaan palkattiin kokenut hallintomies TT Heikki Mäkeläinen, joka 30 vuotta aiemmin oli ollut synnyttämässä keskushallintojohtoista nuorisotyötä. Mäkeläisen johdolla syntynyt seurakuntayhtymän strategia 2003–2010 painotti resurssien siirtämistä yhtymästä paikallisseurakuntiin ja yhtymässä olevia virkoja esitettiin siirrettäväksi seurakuntiin. Kehysbudjetointiin olisi pitänyt siirtyä jo vuonna 2004. Strategiassa nostettiin esille suomenkielisten seurakuntien määrän maltillinen vähentäminen kymmenestä kuuteen.
Todellisuudessa kirkkovaltuuston vuonna 2002 hyväksymää strategiaa ei noudatettu miltään osin. Keskushallinto paisui ja yhtymän työntekijöiden määrä lisääntyi viiden vuoden sisällä lähes neljänneksen. Yksi keskeinen syy oli yhteisen seurakuntatyön johtajan viran perustaminen vuonna 2003, mikä pönkitti entisestään yhtymäkeskeistä toimintakulttuuria. Muun muassa seurakuntasihteerit siirrettiin tänä aikana vaivihkaa kirkkoherrojen alta seurakuntatyön johtajan alaisuuteen. Seurakuntayhtymän hallintokulttuurin ja kirkkojärjestyksen välinen jännite kasvoi äärimmilleen.
Riemuvuonna käynnistetystä ja seurakunnissa toiveita herättäneestä strategiasta ei seurakuntayhtymässä riemuittu, vaan se vaiettiin kuoliaaksi. Keskeiseksi tavoitteeksi asetettua kehysbudjetointia ei haluttu eikä voitu toteuttaa, koska resurssien siirtämistä seurakuntiin ja yhteisten työmuotojen purkamista ei tapahtunut. Seurakuntien taloudellinen päätösvalta pysyi alle kolmanneksessa kokonaisbudjetista. Mäkeläisen strategiasta ei jäänyt elämään kuin sen mainio tunnus Reilusti kristitty.
Seurakuntayhtymän vuosia jatkuneet ongelmat oli toki huomattu tuomiokapitulissa. Seurakuntayhtymän vuoden 2005 piispantarkastuksen yhteydessä yhtymän ongelmia puitiin monelta kannalta, mutta seurakuntayhtymän voimassa ollut strategia sivuutettiin tarkastuksessa jostain syystä lähes kokonaan. Piispantarkastuksen pöytäkirjoista ei käy ilmi, että toimintaa valvovan viranomaisen taholta olisi yhtymää edellytetty sitoutumaan sen omaan voimassa olleeseen strategiaan ja kirkkolakiin ja -järjestykseen. Seurakuntayhtymän johto olisi selvästi tarvinnut työnohjausta talouden, hallintokulttuurin ja lainsäädännön alueilla.
Vuoden 2005 piispantarkastus herättää suurseurakuntainnostuksen
Tarkastuksen yhteydessä piispa Juha Pihkala ehdotti yllättäen seurakuntayhtymästä luopumista ja siirtymistä yhden seurakunnan malliin. Piispa Pihkalan julkisuudessakin noteerattu esitys yhden seurakunnan mallista käynnisti seurakuntayhtymän muutosprosessin. Yhtymän piirissä piispan ehdotukseen tartuttiin hanakasti ilmeisesti siksi, että jotkut näkivät siinä tilaisuuden paikallisseurakuntien lopulliseen alasajoon. Se mitä tulisi seurakuntien tilalle, oli kuitenkin hämärän peitossa. Jyväskylän mallia tutkittiin, mutta kun huomattiin, että Jyväskylässä epävirallisilla alueseurakunnilla oli suurempi autonomia kuin Tampereella juridisilla seurakunnilla, keskustelu aiheesta tyrehtyi tyystin.
Itsekin kävin perehtymässä Jyväskylän seurakuntaan silloisen kirkkoherran Jukka Keskitalon viimeisinä työpäivinä alkukesästä 2010 ennen hänen siirtymistään kirkkohallitukseen. Matkan jälkeen saatoin todeta, että mielelläni luopuisin kirkkoherran virasta ja siirtyisin aluekappalaiseksi, jos Tampereella alueseurakunnat toteutettaisiin Jyväskylän mallin mukaan.
Keskeinen löytö oli, että Jyväskylässä ei ollut niinkään kysymys yhden seurakunnan mallista, vaan itsenäisistä alueseurakunnista koostuvasta Jyväskylän seurakunnasta. Jyväskylässä siis toimittiin yhden seurakunnan rakenteessa alueita ja yhtymälainsäädäntöä kunnioittavammin kuin Tampereella yhtymämallissa. Tampereella yhden seurakunnan vaihtoehdosta kuitenkin luovuttiin varhaisessa vaiheessa jo siksi, että itsenäisen Ruotsalaisen seurakunnan olemassaolo vaati joka tapauksessa seurakuntayhtymähallintoa.
Epäluottamus syvenee
Toisin kuin Tampereella Jyväskylän kirkollisessa toimintakulttuurissa oli vuosien aikana löydetty toimijoiden väliset pelisäännöt ja luottamuksen ilmapiiri. Esimerkiksi seurakuntaliitokset ovat Jyväskylässä tapahtuneet neuvotellen, vapaaehtoisesti ja yksimielisillä päätöksillä. Tampereella epäluottamuksen juuret olivat jättimäiseksi paisuneen yhtymän toimintakulttuurissa, joka oli ajanut paikallisseurakunnat vuosien varrella hallinnollisesti ja toiminnallisesti ahtaalle.
Seurakuntayhtymän vuoden 2015 strategian työstäminen käynnistyi vuoden 2007 lopulla. Yhtymävetoisen hankkeen alusta saakka oli ilmeistä, että prosessissa ei pyritty ratkaisemaan vuosikymmenten aikana syntyneitä laillisuusongelmia, ristiriitoja ja paikallisseurakuntien ja yhtymän välillä vallitsevaa epäluottamusta. Työtavaksi valittiin ensin strategian missio- ja visio -osien työstäminen, josta oli helppoa saavuttaa yhteisymmärrys ja ikävät asiat siivottiin aitohämäläisiin tapaan maton alle. Kiistanalaisille asioille jäi hyvin vähän käsittelyaikaa. Keskeisestä erimielisyyksien aiheesta yhteisten työmuotojen purkamisesta seurakuntiin ei näkynyt strategian lopputuloksessa jälkeäkään.
Strategiaprosessia johtivat yhtymän viranhaltijat, joiden arvomaailmaa hallitsi suuruuden ekonomia. Diakoniajohtaja Matti Helin julisti piispantarkastuksessa 7.10.2005: Suomessa ollaan menossa siihen suuntaan, että tulee yhä suurempia yksiköitä. Tästä seuraa väistämättä taloudellisia etuisuuksia. Paras byrokratian purku olisi yksi Tampereen seurakunta.
Kirkkoherroista valmistelun keskiössä olivat seurakuntien pakkoliitoksia ajaneet Olli Hallikainen, Jussi Mäkinen ja Juha Vuorio. Muut ohjattiin sivuraiteelle ja varsinkin seurakuntiaan puolustavat kirkkoherrat leimattiin vanhakantaisiksi uudistuksen vastustajaksi. Seurakuntayhtymän strategiaa koskenut sisäinen ja ulkonainen viestintä oli valjastettu yhtymän tavoitteille ja todellista keskustelua Kirkkosanomien palstoilla oli vähän. Viestinnässä pyrittiin selvästi salaamaan esimerkiksi se, että luottamushenkilöiden enemmistö oli yhtymäjohdon ja tuomiokapitulin pyrkimyksiä vastaan.
Yhteisessä kirkkoneuvostossa (YKN), joka teki strategiaa koskevat valmistelevat päätökset ja esitykset yhteiselle kirkkovaltuustolle (YKV), seurakuntien edustavuus oli heikko. YKN:n maallikkojäsenistä ajankohdasta riippuen 70–90 prosenttia oli yhtymän linjoilla ja omien seurakuntaneuvostojensa linjauksia vastaan. Jotenkin YKN:ään onnistuttiin rekrytoimaan jäseniä, jotka eivät useimmiten nauttineet seurakuntaneuvostojensa luottamusta.
Tuomiokapitulissa tiedostettiin seurakuntayhtymän ongelmat, mutta siellä ei haluttu lähteä yhdessä seurakuntien kanssa prosessoimaan asiaa. Vaikutti vahvasti siltä, että tahdottiin enemmän kuunnella yhtymän virkamiehiä kuin seurakuntiensa vaaleilla valitsemia kirkkoherroja ja seurakuntaneuvostoja, tai ainakaan niitä, jotka olivat eri linjoilla yhtymäjohdon ja kapitulin kanssa.
Kirkkoherrojen identtiset kaksoset
Strategian keskeiseksi tavoitteeksi muodostui seurakuntien määrän radikaali vähentäminen. Tätä piilotavoitetta ei kuitenkaan yhtymän toimesta voitu avoimesti ilmaista eikä ajaa, koska seurakuntayhtymällä ei ole toimivaltaa seurakuntarajojen muutosta koskevassa asiassa.
Kirkkolain paikallisseurakunnille antama turva kierrettiin siten, että kirkkoherrat Olli Hallikainen ja Juha Vuorio veivät tuomiokapitulin lainoppineen asessorin Leevi Häikiön ohjeistamana aloitteen seurakuntajaon muutoksesta seurakuntaneuvostojensa hyväksyttäväksi loppuvuodesta 2009. Surullisen kuuluisat identtiset kaksoset, eli täysin samansisältöiset ja -muotoiset Aitolahden ja Tuomiokirkkoseurakunnan kahden rivin pituiset aloitteet, eivät sisältäneet mitään seurakunnista nousevia perusteluja eivätkä ehdotusta seurakuntajaon muutokseksi.
Tästä huolimatta tuomiokapituli ei pitänyt aloitteita epätarkoituksenmukaisina eikä palauttanut niitä kirkkojärjestyksen edellyttämällä tavalla takaisin tekijöilleen (KJ 13: 1), vaan lähti viemään asiaa eteenpäin. Tämä johtui siitä, että tuomiokapitulissa oli seurakuntarakenteen muutosta tosiasiallisesti kaavailtu jo pitkään. Tämän on täytynyt tapahtua yhdessä seurakuntayhtymän kanssa, koska esimerkiksi kahden kirkkoherran viran aukijulistamisen yhteydessä vuonna 2006 viran hakijoilta kehotettiin varautumaan seurakuntarakennemuutoksiin. Tämän jälkeen vapautunutta kolmea kirkkoherranvirkaa ei pantu hakuun lainkaan, vaikka kirkkojärjestys olisi edellyttänyt virkojen laittamista haettavaksi kuukauden kuluessa viran auki tulemisesta (KJ 6: 21). Tämä osoittaa, että kapitulin ja yhtymän virkamiehet olivat lähteneet suunnittelemaan seurakuntajaon muutosta kauan ennen kuin asiaa käsiteltiin seurakuntien kanssa.
Tuomiokapituli kävelee selvitysmiesten, seurakuntaneuvostojen ja yhteisen kirkkovaltuuston yli
Tuomiokapituli asetti tammikuussa 2010 neljän selvitysmiehen ryhmän selvittämään aloitteessa esitettyä seurakuntajaon muutosta. Asiantuntijaryhmän raporttia odotettiin seurakunnissa toiveikkaasti, koska ryhmän jäsenten tiedettiin olevan kokeneita hallintoihmisiä ja/tai hallinnon tutkijoita ja koska kuulemistilaisuuksissa paikallisseurakunnissa koettiin selvitysryhmän taholta aitoa kuulemista.
Selvitysmiesten yksimielinen raportti valmistui 17.11.2010 ja se oli pääosin linjassa yhtymän 2003–2010 strategian kanssa. Resursseja ehdotettiin siirrettäväksi keskushallinnosta paikallisseurakuntiin ja seurakuntien lukumäärää vähennettäväksi maltillisesti kuuteen. Seurakuntaneuvostojen raportista antamat lausunnot olivat pääosin positiivisia. Seurakunnista vain kaksi, aloitteen tehneet Tuomiokirkkoseurakunta ja Aitolahti, kannatti selkeästi neljän seurakunnan mallia. Lisäksi Harjun seurakunta, jota rakennemuutoskaavailut eivät koskeneet, oli 4-7 seurakunnan kannalla. Selvitysmiesten raportti oli isojen seurakuntayksiköiden kannattajille järkytys, jonka kaikki seurausvaikutukset eivät ole julkaisukelpoisia.
Jatkokeskusteluissa 12.1.2011 selvitysmiehet varoittivat kapitulia suurten seurakuntien ongelmista ja siitä, että seurakunnissa oli niille suuri vastustus. Selvitysmiesten raportista ja varoituksista sekä seurakuntien lausunnoista huolimatta tuomiokapituli päätyi 20.1.2011 esittämään neljän seurakunnan mallia. Lausunnot tarvittiin, jotta asia voitaisiin viedä kirkkohallituksen ratkaistavaksi. Erikoista tilanteessa oli se, että kapituli ryhtyi ennenaikaisesti vuoden 2011 alussa toimeenpanemaan esitystään, jota ei ollut edes käsitelty kirkkohallituksessa ja seurakuntayhtymään muodostettiin muun muassa neljän seurakunnan mallin mukainen johtoryhmä.
Uudella lausuntokierroksella seurakuntaneuvostojen kannoissa ei tapahtunut olennaisia muutoksia paitsi Tuomiokirkon osalta, joka luopui yhden seurakunnan mallistaan ja antoi tukensa kapitulin esitykselle. YKV:n jäsenet olivat ilmeisesti jo saamassa tarpeekseen kapitulin tarjoamasta pakkoratkaisusta, kun kirkkovaltuusto hyväksyi 24.3.2011 kapitulin esityksen 25 vähemmistöäänellä, kun vastustaan tai tyhjää äänesti 29 jäsentä.
Seuraavan kerran asiasta päätettäessä 20.11.2011 YKV hylkäsi kapitulin ehdotuksen neljästä seurakunnasta ja palasi Vuoden 2003 strategian ja selvitysmiesten vuonna 2010 esittämään 6 + 1 -malliin.
Koska kapituli ei ollut saanut lisäkannatusta hankkeelleen, se halusi vielä kerran panna osapuolet töihin ja pyysi eri tahoilta esityksiä kevään 2011 aikana 1 tai 4–6 seurakunnan rakenne- ja toimintamalleista. Rasittavasta ja pitkään jatkuneesta lausuntorumbasta huolimatta tehtäväksianto koettiin positiivisena niiden keskuudessa, jotka eivät aiemmin olleet kokeneet tulleensa kuulluiksi kapitulin taholta. Tämänkään kierroksen tulokset eivät kuitenkaan antaneet lisätukea kapitulin pyrkimyksille.
Lausuntokierroksen jälkeen tehdyssä nettikyselyssä lähes kolmannes (26 %) luottamushenkilöistä antoi tukensa ns. Itsenäisten seurakuntien mallille, jossa ei määritelty seurakuntien lukumäärää tarkasti. Tulos oli yllättävän selkeä sikäli, että eri rakennevaihtoehtoja oli kaikkiaan kahdeksan. Esimerkiksi kakkoseksi jäänyt ns. Vuorion malli sai 20 prosentin kannatuksen ja kapitulin oma esitys vain 9 prosentin kannatuksen. Kaiken kaikkiaan 71 prosenttia luottamushenkilöistä ei ollut kapitulin esityksen tai sitä lähellä olevan mallin kannalla.
Kapituli teki lausuntokierroksen jälkeen toisen edellisestä poikkeavan 4 + 1 -seurakunnan malliin perustuvan esityksen ja pyysi siitä seurakuntaneuvostojen lausunnot. Lausunnoissaan kaikki pakkoliitoksen kohteiksi joutuneiden seurakuntien seurakuntaneuvostot hylkäsivät kapitulin esityksen. Myös YKV hylkäsi kapitulin esityksen neljästä seurakunnasta. Sen sijaan YKV hyväksyi kompromissiksi YKV:n puheenjohtajan esityksestä selvitysmiesten tavoin kuuden seurakunnan (6 + 1) mallin.
Kapituli perusteli lopulta omaksumaansa 4 + 1 -seurakunnan mallia muun muassa sillä, että se parhaimmin ratkaisisi yhtymän ja seurakuntien välisen perusongelman eli mitä tehdään yhdessä ja mitä seurakunnissa ja että se kykenee parhaimmin toteuttamaan yhtymän strategian kaksi keskeistä löytöä eli lähikirkko- ja prosessiajattelun. Lisäksi kapitulia oli vakuuttanut mallissa löydetty vuotuinen 1,5 milj. euron säästö.
Todellisuudessa kapitulin perustelut nojasivat kirkon ja seurakuntien käytännön elämälle vieraille teoreettisille kaavailuille ja käsitteille. Vuosikymmenien keskeisin ja lähes kaikkien osapuolten tunnustama ongelma ja vaatimus yhteisten työmuotojen purkamisesta ja resurssien siirtämisestä seurakuntiin oli mallissa jätetty ilmaan. Lähikirkko-idealla ei ollut lainsäädännöllistä pohjaa ja ns. prosessiajattelu oli ulkopuolisten konsulttien teollisuudesta lainaama käsite, josta edes sen käyttäjät eivät aina tuntuneet olevan kärryillä. Keskeisen taloustyökalun kehysbudjetoinnin sivuuttaminen osoitti, että kapitulista puuttui kirkon talouden asiantuntemus.
Aktiiviseurakuntalaisten tuki kapitulin hankkeelle oli prosessin aikana heikkoa, mikä näkyi kapitulin järjestämässä seurakuntalaisten kuulemistilaisuudessa helmikuussa 2011 Aleksanterin kirkossa, johon osallistui noin 70 seurakuntalaista. Kuulemistilaisuudella ei odotetusti ollut kapitulin virkamiehiin sen suurempaa vaikutusta kuin muillakaan kuulemisilla puhumatta adresseista, joiden allekirjoittajista Teiskossa muodostui kansanliike, kun kolmessa viikossa adressiin saatiin 1000 allekirjoitusta eli 40 % seurakunnan silloisesta jäsenmäärästä. Hervannan seurakunnan alueella kerättiin 1 500 allekirjoitusta vastaavan adressiin, joka vastusti seurakunnan lakkauttamista.
Kirkkohallituksen demokratia selättää paikallisen demokratian
Seurakuntaneuvostojen enemmistön, selvitysmiesten ja yhteisen kirkkovaltuuston vastustavista kannoista huolimatta tuomiokapituli piti kiinni omasta useampaan kertaan muutetusta aloitteestaan ja jätti sen kirkkohallitukselle 26.10.2011.
Samana päivänä lakimiesasessori Leevi Häikiö puolusteli ratkaisua Tampereen seurakuntien verkkosivulla muun muassa sillä, että jokaisella vaihtoehdolla oli ollut noin 80 prosentin vastustus, mutta koska muutosta on laajasti haluttu, se pitää tehdä mahdollisimman pian. Ratkaisu ajateltiin saatavan kirkkohallituksesta jo saman vuoden aikana.
Tuomiokapitulin jättämän aloitteen jälkeen 15.12.2011 kirkkohallituksen edustajat suorittivat suullisen kuulemisen Tampereella, mikä herätti toiveita seurakunnissa ja kapitulin jyräämässä yhteisessä kirkkovaltuustossa. Kuulemisen ja muun intensiivisen valmistelun jälkeen esittelijä Pasi Perander esitti täysistunnolle 24.1.2012 aloitteen hylkäämistä. Hylkäävän päätösesityksen perusteluissa kyseenalaistettiin seurakuntayhtymän strategiaprosessi, koska rakennemuutoshanke käynnistettiin kesken strategiatyön, jolloin strategiaa ei ehditty vastaanottaa eikä omaksua seurakunnissa. Aloitteen seurakuntajaon muuttamisesta teki vain kaksi seurakuntaneuvostoa ja nekin jättivät yksilöimättä, miten jakoa tulisi muuttaa.
Seurakunnista ainoastaan Aitolahti hyväksyi sekä oman seurakuntansa lakkauttamisen että esitetyn uuden seurakunnan muodostamisen. Lisäksi esittelijä Perander katsoi, että tulisi olla erityisen painavia perusteita, jos aloite laajasta vastustuksesta huolimatta hyväksyttäisiin. Myöskään taloudellisia perusteita esitykselle ei ollut, koska talousarvion mukaan seurakuntayhtymän vuosikate kasvaa ja talous tasapainottuu vuoteen 2014 mennessä. Tampereen seurakunnissa ongelma ei ollut pohjimmiltaan seurakuntien lukumäärä, vaan hallintorakenne, josta päättävät paikallisesti yhteinen kirkkoneuvosto ja yhteinen kirkkovaltuusto.
Kirkkohallituksen istunnossa 24.1.2012 täysistunnon jäsen Leena Huima teki kannatetun vastaehdotuksen, jossa Tampereen tuomiokapitulin aloite esitettiin hyväksyttäväksi. Äänestyksessä vastaehdotus voitti äänin 7-6 ja näin Tampereen tuomiokapitulin aloite tuli hyväksytyksi.
Valituksia satelee – löytyykö hallinto-oikeuksista oikeutta?
Oli selvää, että pitkästä, uuvuttavan monipolvisesta ja poikkeuksellisen epäoikeudenmukaiseksi koetusta prosessista seurasi valitusten suma, joka jatkuu edelleen kanteluiden muodossa.
Valituksiin antoi oivan lähtölaukauksen Kotimaa24 -verkkosivun 26.1.2012 esiin nostama kirkkohallituksen täysistunnon äänestysmenettelyn perustuslainvastaisuus. Verkkosivun haastattelussa Helsingin yliopiston professori Olli Mäenpää piti lähtökohtana sitä, että monijäsenisessä toimielimessä sen jäsenet vastaavat itse kannanotoistaan ja että virkavastuu edellyttää jäsenten kantojen selviämistä pöytäkirjasta tai sen liitteestä. Arkkipiispa Kari Mäkinen kiirehti samassa haastattelussa vaatimaan johtamansa täysistunnon käytännön muuttamista, mitä sitten myöhemmin muutettiinkin.
Leena Huiman vastaehdotuksessa viitattiin vain ylimalkaisesti tuomiokapitulin aloitteessaan esittämiin näkökohtiin eikä se sisältänyt perusteltuja vasta-argumentteja pohjaehdotuksen perusteluille. Huiman vastaehdotuksen puolesta äänestäneet lienevät mielissään, että istunnossa ei vielä tuolloin noudatettu perustuslakia! Se kuitenkin tiedetään, että ehdotuksen puolesta äänesti ainakin puheenjohtaja Mäkinen ja Oulun piispa Samuli Salmi. Arkkipiispa Mäkinen kommentoi medialle jälkikäteen halunneensa ratkaisullaan tukea Tampereen tuomiokapitulia. Ilmeisesti täysistunnossa syntyi kaksi rintamaa, jonka toisella puolen olivat piispat ja tuomiokapitulit ja toisella puolella seurakunnat ja kirkollinen demokratia.
Kirkkohallituksen päätöksestä tehtiin Helsingin hovioikeuteen kaikkiaan seitsemän valitusta valitusajan päättymiseen mennessä 8.3.2012. Muutosta kirkkohallituksen päätökseen voitiin hakea vain ns. laillisuusperusteella, eli jos päätökset ovat syntyneet virheellisessä järjestyksessä, viranomainen on ylittänyt toimivaltansa, tai päätös on muuten lainvastainen.
Helsingin hovioikeuden pidettyä kirkkohallituksen päätöksen voimassa samat muutoksenhakijat valittivat korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO). Valittajat katsoivat, että virheellisiä ja/tai lainavastaisia menettelyjä oli kosolti koko monivuotisen prosessin aikana.
Prosessin alusta asti valmistelussa ei noudatettu hallintolain (6 §) hyvän hallinnon periaatteita. Hanke seurakuntien radikaalista vähentämisestä oli suunniteltu etukäteen pienessä piirissä ja se oli päätetty viedä läpi keinoja kaihtamatta. Kaksi seurakuntaa eivät tehneet todellista, omista seurakunnista nousevaa aloitetta seurakuntien yhdistämiseksi. Kuulemistilaisuuksia ja lausuntokierroksia kyllä järjestettiin aina uuvuttavuuteen asti, mutta tilaisuuksien tarkoituksena ei ollut aito kuuleminen vaan mielipiteen muokkaus.
Tuomiokapitulin aloite ja kirkkohallituksen päätös saattoi lain mukaan koskea vain seurakuntajaon muutosta, mutta ei sitä, kuinka hallinto seurakuntayhtymässä järjestetään. Hallintolain mukaan viranomaisen päätös on perusteltava. Kapituli on perustellut seurakuntajaon muutosesitystään juuri toimintakulttuurin muuttamisella, joka ei kuulu sen toimivaltaan.
Muita esimerkkejä hallinto-oikeuksien puolinaisista vastauksista olivat valitukset kirkkoherrojen esteellisyydestä ja varsinkin ns. rakenteellinen esteellisyys sekä asiavirheet Härmälän ja Pyynikin seurakunnan lausuntojen referoinnissa. Kirkkohallituksen täysistunnon niukan 7–6 -äänestyspäätöksen osalta voidaan vakavasti kysyä, olisiko päätös ollut erilainen, jos äänestystulos olisi kirjattu perustuslain edellyttämällä tavalla pöytäkirjaan.
Hallinto-oikeuksien valituksiin antamista vastauksista ja vastaamatta jättämisistä heräsi epäilys käsittelijöiden pinnallisesta kirkon asioiden tuntemuksesta. Ehkäpä kirkon sisäisiin asioihin ei haluta puuttua samoin kuin muualla julkisessa hallinnossa. Yhtenä osoituksena asian saamasta epäluottamuksesta oikeuslaitosta kohtaan on se, että 46 tamperelaista luottamushenkilöä teki keväällä 2014 kirkolliskokoukselle aloitteen kirkollisen laillisuusvalvontajärjestelmän rakentamiseksi. Syynä oli ennen kaikkea se kokemus, että valtiollinen oikeuslaitos ei kirkon asioihin puutu.
Väärin sammutettu?
Tulipalon voi sammuttaa myös väärin esimerkiksi ruiskuttamalla vettä rakenteisiin niin paljon, että talo homehtuu. Tampereen seurakuntien yhteinen kirkkovaltuusto on vuoden 2014 aikana tehnyt tärkeitä ja kauan odotettuja päätöksiä yhteisten työmuotojen siirtämisestä paikallisseurakuntiin. Vahtimestarit, seurakuntasihteerit, nuorisotyön ohjaajat, lapsityön ohjaajat ja lastenohjaajat kuuluvat terveen järjen ja kirkkojärjestyksen mukaan paikallisseurakuntien hallinnon alle. Päätökset ovat historiallisia ja palauttavat kirkkojärjestyksen voimaan myös Tampereella.
Seurakuntien pakkoliitoksia vastustaneilta kysytään, että onko tulipalo sammutettu väärin, kun nyt on saavutettu pitkään ajamiamme tavoitteita? Vastauksen kysymykseen antaa aika. Tällä hetkellä ilmeisenä vaarana Tampereella on, että uusista isoista seurakunnista tulee toimintakulttuuriltaan pikku yhtymiä. Siihen viittaavat esimerkiksi haluttomuus antaa entisille seurakunnille seurakuntapiirien tai kappeliseurakuntien hallinnollista asemaa, tai entisten seurakuntien rahastojen lakkauttaminen ja sulauttaminen yhteisiin varoihin.
Hallintokulttuuri ja pakkoliitosprosessi yhteisenä oppimiskokemuksena
Syntymässä oleva työalajohtoinen organisaatio on kopio yhtymän selektiiveistä, mikä hajottaa aluekohtaiset moniammatilliset työyhteisöt ja paikallisseurakunnan identiteetin. Alueelle ja seurakuntalaisiin keskittymisen sijasta työalasuuntautuneisuus ja työntekijöiden kokousten määrän huomattava lisääntyminen tekevät työstä entistä enemmän organisaatiolähtöistä.
Tämä kaikki viittaa siihen, että Tampereella ei ole toistaiseksi opittu omista virheistä eikä perehdytty kirkon tekeillä olevaan rakenneuudistukseen Uusi seurakuntayhtymä 2015. Siinä korostetaan muun muassa seurakunnan velvollisuutta huolehtia siitä, että seurakunnan jäsenillä on edellytykset osallistua ja vaikuttaa seurakunnan toimintaan järjestämällä seurakunnan osa-aluetta koskevaa hallintoa. Tällä hetkellä tuota tarvetta tyydyttävät seurakuntapiirit ja kappeliseurakunnat.
Mahdollisia uusia aluehallintoelimiä odotellessa kirkkojärjestyksen mukaisten seurakuntapiirien tai kappeliseurakuntien muodostaminen entisten seurakuntien tilalle on vähintä, mitä todellinen lähikirkko suuressa seurakunnassa toimiakseen edellyttää. Uusi seurakuntayhtymä 2015 kehottaa elinkykyisimpiä entisiä Tampereen seurakuntia hakemaan seurakunnan statusta takaisin jo lähivuosina. Jos asioiden hyväksi ei tehdä mitään, lähikirkosta tulee todellakin vain ”lähikirkko”.
Meneillään olevan kirkon rakenneuudistuksen soisi ottavan oppia Tampereen ongelmallisesta hallintokulttuurista ja pitkästä ja vaikeasta hallintoväännöstä, ja niin se on varmaan ottanutkin. Tampereella tulisi oppia keskustelemaan avoimesti ja suostua yhdessä selvittämään vuosikymmenten aikana syntyneitä sotkuja epäluottamuksen hälventämiseksi. Muuten ’isien teot ja tekemättä jättämiset kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen’ eikä valituksille ja vastakkainasettelulle ole loppua.
Kirjoittaja on Tampereen Eteläisen seurakunnan kappalainen