Vainoa ja vankeutta, rohkeutta ja peräänantamattomuutta. Ukrainalaisen Krimin tataarin Nariman Džheljalovin ja hänen perheensä tarina on kuin läpileikkaus Neuvostoliiton, Venäjän, Ukrainan sekä Krimin vainottujen tataarien vaikeasta historiasta.

Džheljalovin kohdalla kyse on myös poikkeuksellisesta urasta, joka on vienyt hänet kotoaan Venäjän miehittämältä Krimiltä siperialaiseen vankilaan ja lopulta Ukrainan Turkin-suurlähettilääksi. Kokemukset ovat kirkastaneet Džheljalovin näkemyksiä.

– Olen aina sanonut ja toistan edelleen: vain Ukraina tarjoaa Krimille vapautta, laillisuutta ja ihmisarvoa. Venäjä ei tuonut Krimille kehitystä, vaan pelkoa, köyhyyttä ja hiljaisuutta, kirjoittaa Kotimaan sähköpostitse tavoittama Džheljalov.

Nariman Džheljalovin isä syntyi Krimillä, mutta karkotettiin kuusivuotiaana vuonna 1944 Neuvostoliiton tataarivainoissa Uzbekistaniin perheensä kanssa. Džheljalovin äiti ja myös hän itse syntyivät maanpaossa Uzbekistanissa, ja vasta vuonna 1989 perhe pääsi palaamaan kotiin.

Samoin kuin EU ja Yhdistyneet kansakunnat, myös Dželjalov pitää Krimin liittämistä Venäjään maaliskuussa 2014 Kremlin masinoiman kansanäänestyksen jälkeen laittomana.

Krimin tataarien ylivoimainen enemmistö vastusti miehitystä ja äänesti sitä vastaan. Ennen Venäjän 2022 aloittamaa täysimittaista hyökkäyssotaa Krimillä asui noin 250 000–300 000 tataaria.

Dželjalovin mukaan presidentti Vladimir Putinin hallinto ei koskaan unohda tataarien vastarintaa. Hänen mukaansa kaikkien diktatuurien tavoin myös Kreml pelkää kaikkea, mitä se ei voi hallita.

– Venäjällä kahta asiaa ei anneta anteeksi: vapautta ja ihmisarvoa. Krimin tataarit ilmentävät niitä kumpaakin. Emme koskaan hyväksyneet valheita ja nöyryytystä ja symboloimme sitä, että pienikin kansa voi pysyä lujana imperiumia vastaan.

Venäjä pyrkii esittämään venäläiset Krimin alkuperäiskansana, vaikka todellisuudessa Venäjä valloitti Krimin vasta 1780-luvulla. Islaminuskoisten ja turkinsukuisten tataarien historia niemimaalla taas alkoi jo 1200-luvulla.

Dželjalovin mukaan Kreml pyrkii tuhoamaan Krimiltä kaiken tataareihin viittaavaan: ihmiset, kielen ja heidän pyhät paikkansa.

NARIMAN DžELJALOV opiskeli politiikan tutkimusta Odessan yliopistossa, minkä jälkeen hän oli 2010-luvulla toimittajana Krimin tataarien ainoalla omalla ATR-televisiokanavalla. Krimin miehityksen jälkeen kanavan piti uusien venäläisisäntien painostuksesta siirtyä manner-Ukrainaan. Myöhemmin Dželjalov oli bloggaajana ja taustatoimittajana tataarinkielisiä ohjelmia tekevässä Qaradeniz- eli Mustameri-tuotantoyhtiössä.

Vuonna 2013 hänet nimettiin Krimin tataarien itsehallintoelimen Mejlisin kakkoshenkilöksi. Vuonna 2016 Venäjä kielsi Mejlisin ekstremistisenä eli äärijärjestönä muun muassa väitettyjen ääri-islamistiyhteyksien vuoksi, ja Venäjän näkökulmasta Dželjalovista tuli virallisestikin rikollinen.

Venäjä ei piitannut siitä, että ihmisoikeusjärjestö Amnesty International tuomitsi Mejlisin kieltämisen mielivaltana ja että Euroopan unioni vaati Mejlisin laillistamista.

Dželjalov on arvioinut Krimin hybridimiehityksen alkaneen jo Ukrainan itsenäistyttyä 1991, kun niemimaalle Sevastopoliin jäi Venäjän Mustanmeren laivaston tukikohta.

Vakavaksi tilanne muuttui 2010 Kremliä myötäilleen Ukrainan presidentin Viktor Janukovitšin solmittua Venäjän kanssa niin sanotun Harkovan sopimuksen, joka jatkoi ja laajensi Venäjän sotilaallista läsnäoloa Krimillä.

Ennen Venäjän valtausta 2014 Kreml lähetti Krimille tunnuksettomia sotilaita valmistelemaan miehitystä. Valtauksen jälkeen Venäjän sotilaallisesta läsnäolosta tuli avointa.

Krimin tataarien näkökulmasta sekä Ukrainan että maailman reagointi Krimin miehitykseen oli laimea. Tataarit kuitenkin ryhtyivät Mejlisin johdolla rauhanomaisesti vastustamaan Kremlin valtaa ja puolustamaan oikeuksiaan.

VENÄJÄN MIEHITYKSEN alettua Ukrainan aikana rauhassa eläneiden Krimin tataarien vaino alkoi uudelleen. Heitä vangittiin ja tapettiin, heitä katosi ja heidän yrityksiään ratsattiin perusteetta.

Painostuksesta huolimatta Nariman Dželjalov pysyi ainoana Mejlisin jäsenistä Krimillä, auttoi tataarivankeja ja heidän perheitään juridisissa ja taloudellisissa kysymyksissä ja järjesti heille terveydellistä ja psykologista tukea.

Rangaistus tuli syyskuussa 2021. Noin tusina tunnuksetonta aseistettua miestä tunkeutui varhain aamulla Dželjalovin kotiin, eristi hänen vaimonsa ja neljä lastaan toiseen huoneeseen ja kotietsinnän ja kuulustelun jälkeen vei hänet tuntemattomaan paikkaan.

Venäjän viranomaiset väittivät Dželjalovin värvänneen Ukrainan tiedustelupalvelun kanssa tataariveljekset räjäyttämään sotilastukikohtaan Etelä-Krimillä johtaneen kaasuputken.

Mitään todisteita sabotaasin tueksi ei esitetty. Toinen räjähdyksen toteuttajaksi väitetty tataariveli kertoi tunnustaneensa sähkösokeilla kidutettuna rikoksen, jota ei ollut tehnyt.

Dželjalov istui ensimmäisen vuorokautensa simferopolilaisen vankilan erityisen vaarallisten vankien sellissä käsiraudoissa ja pää säkillä peitettynä, ilman vettä ja ruokaa.

Erityssellissä ei saanut katsoa televisiota, lukea lehtiä tai kirjoja, saati käyttää puhelinta tai tietokonetta. Käsin kirjoitetut kirjeet oli sallittu, mutta niitä sensuroitiin ja jätettiin toimittamatta.

Syyskuussa 2022 Dželjaloville langetettiin 17 vuoden vankeustuomio.

Hän istui vankiloissa Krasnodarin alueella, Saratovissa, Tšeljabinskissa ja Orenburgissa, kunnes vihdoin päätyi Siperian Minusinskiin, Krasnojarskin alueelle.

– Vankila on paikka, jossa kaikki ulkoinen riisutaan ihmiseltä. Asemat, status, suunnitelmat, tuttu ympäristö – kaikki pysyy lukittujen ovien takana. Sinut jätetään yksin itsesi kanssa; sen kanssa, kuka todella olet, Dželjalov sanoo.

Vankeja nöyryytettiin ja kidutettiin esimerkiksi pakottamalla samaan asentoon pitkiksi ajoiksi. Ukrainalaisia vankeja pakotettiin kuuntelemaan ja laulamaan Venäjän kansallislaulua, ja kamerat kuvasivat heitä jatkuvasti.

Vankeja hakattiin ja piestiin verille, he saivat huonoa ruokaa, kärsivät kylmyydestä eivätkä saaneet tarvitsemaansa lääkärinhoitoa. Jotkut Dželjalovin vankitovereista kuolivat.

Hänen mukaansa tällaisissa oloissa ihminen joko murtuu tai löytää sisältään jotain syvempää.

– Vankeudessa pelottavinta eivät ole kalterit tai vartijat, vaan välinpitämättömyys ja hiljaisuus.

Dželjalov sanoo niin Ukrainasta kuin ympäri maailmaa vankilaan tihkuneiden tukiviestien olleen hyvin merkityksellisiä.

– Silloin alat arvostaa jokaista sanaa, jokaista kirjainta, jokaista tuen merkkiä. Ymmärrät myös, että vapaus ei ole se hetki, kun sellin ovi avautuu. Vapaus on sitä, kun usko ei katoa sisältäsi.

VIRANOMAISTEN JA ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Krimillä oli viime vuonna yli 220 Venäjän vangitsemaa poliittista vankia, joista yli 130 oli Krimin tataareja. Todellinen vankimäärä voi Dželjalovin mukaan olla moninkertainen.

Lisäksi vuodesta 2014 lähtien noin 30 Krimin tataaria on murhattu ja parikymmentä on kateissa, ja noin 50 000 on paennut niemimaalta muun muassa Manner-Ukrainaan, Turkkiin ja Euroopan maihin.

Täysimittaisen hyökkäys-
sodan alkamisen jälkeen muuttoaalto on kiihtynyt esimerkiksi sen vuoksi, että Venäjä on pakottanut tataareja Kremlin joukkoihin ukrainalaisia vastaan.

Dželjalov luonnehtii Venäjän toimintaa Krimillä hybridimuotoiseksi karkotukseksi.

– Ihmiset, jotka eivät tunne oloaan turvalliseksi kotimaassaan, joutuvat lähtemään miehitysviranomaisten jatkuvan vainon, sorron ja pelottelun vuoksi.

KESÄKUUSSA 2024 Dželjalov komennettiin siperialaisessa vankilassa pakkaamaan tavaransa. Alkoi päiväkausia kestänyt auto-, lentokone- ja helikopterimatka kohti vapautta, tosin kahleissa ja silmät sidottuina.

Dželjalov pääsi vapauteen osana Venäjän ja Ukrainan vankienvaihtoa.

Joulukuussa 2024 presidentti Volodymyr Zelensky nimitti hänet Ukrainan Turkin-suurlähettilääksi. Muutos siperialaisen vankilan vangista suurlähettilääksi oli dramaattinen.

– Kontrasti on todella suuri ja samalla syvästi symbolinen. Ei ole niin kauan siitä, kun minulta riistettiin vapaus ja minut erotettiin perheestäni ja kotimaastani, sanoo Dželjalov.

Vakaasti Krimin palautumiseen Ukrainalle uskova suurlähettiläs ei katso muutosta henkilökohtaisen tarinan tai uramuutoksen näkökulmasta, vaan sanoo jatkavansa samaa kamppailua erilaisin keinoin.

– Tänään minulla on kunnia edustaa Ukrainaa, valtiota, joka taistelee vapauden ja ihmisarvon puolesta paitsi itselleen, myös koko demokraattiselle maailmalle.

Lue myös:

Ilmari Käihkö: ”Ukrainan sodan rauhasta tuskin tulee oikeudenmukaista”

Kirjat: Hyökkäyssotia, vainoja ja julmia suomalaiskohtaloita alati laajentuvan Venäjän historiassa

Venäjän ortodoksikirkko on osa Kremlin vallankäyttöä, arvioi tutkija

Ilmoita asiavirheestä