Koskettava näytelmä vammaisuudesta – vapaasti käyttöön

Riihimäkeläinen kirjailija Pirkko Arola sai kirkkodraamaa ohjanneelta Timo Sinivuorelta toiveen, että hän voisi kirjoittaa lyhyen draaman nimeltä Vammaisia matkalla.

Otsikko osui kohdalleen. Arola meni kotiinsa ja alkoi heti kirjoittaa. Teksti syntyi melkein saman tien. Tehtävä oli mieluinen, koska hänelle on kertynyt kehitysvammaisten pappina ja Riihimäen kaupungin vammaisneuvoston puheenjohtajana paljon jaettua elämää vammaisten kanssa ja näkemyksiä vammaisten asemasta. Hänen kummilapsensa perheessä on syvästi kehitysvammainen lapsi.

Kirkkodraamaa ja tangoja

Pirkko Arola on kirjoittanut viitisentoista kirkkodraamaa. Samoihin aikoihin kun hän jäi eläkkeelle viisi vuotta sitten, Riihimäen seurakuntaan perustettiin teatteri Viitta. Ryhmän esityksiä on nähty muun muassa messujen saarnoina tai saarnan osina.

Arolan kynästä on lähtenyt myös kolme runokirjaa, kaksi aforismikokoelmaa ja kaksi tangoa. Parhaiten hänen tuotannostaan tunnetaan tango Jos minut vielä kohtaat, josta on tehty parikymmentä levytystä.

Oheisen tekstinsä vammaisten elämästä Pirkko Arola antaa vapaasti seurakuntien käyttöön. Riihimäellä järjestetyssä euroviisujen kisastudiossa Riihimäen teatterin näyttelijät esittivät sen draamalukuna.

VAMMAISIA MATKALLA

Pirkko Arola

VILLE: Olen joskus iltarukouksessa kiittänyt: Kiitos Jumala, etten ole perheen vanhin lapsi. Kun kerroin siitä suojatyössä, kaveri ihmetteli, kun se on itse vanhin. Sitä oli jotenkin vaikea selittää, kuin laatikko sisälläni olisi lukossa. Se tieto, jonka kerran kuulin sukulaisten puhuvan, että isoveli oli vahinko. Jos sitä ei olisi ollut tulossa, ei äiti ja isä olisi menneet naimisiin. Silloin kuulin, että lapsikin voi olla vahinko. Minä en sitten ollut vahinko, kun ne oli jo naimisissa, kun synnyin.

Isoveljestä on vanhemmille paljon ylpeyden aihetta. Se urheilee kisoissa ja voittaa ja se sai koulussa hienoja numeroita. Mutta se ei olekaan vammainen.

Minussa ei ollut kaikki kohdallaan kun synnyin. Ihan tarkkaan en tiedä, mikä minua vaivaa, vaikka miten katson itseäni peilistä. Olen vähän isoveljen näköinen, mutten silti osaa mitään samoja asioita hienosti.

Minulla on työpaikka suojatyössä. Laitan kynttilöitä laatikoihin ja niitä myydään ihmisille. Saan omaa palkkaa. Olen kuullut, että jotkut on työttömiä, vaikka ne on viisaammin käyneet koulua kuin minä. Ihmettelen sitä. Kiitän sen vuoksi joka päivä työpaikastani. Taksiauto vie meidät koko joukon sinne arkisin. Teemme kaikenlaista yhdessä, ruokailemmekin.

Kerran minua halattiin siellä. Sattui sellainen juttu, että Marjut-pappi tuli seurakunnasta pitämään aamuhartautta. Laulettiin Hoosiannaa. En muista, mitä se pappi puhui, mutta siitä tuli jotenkin hyvä mieli. Sen jälkeen Senja meni papin luo ja sanoi: Halaatko minua, kun tarvitsen nyt lohdutusta? Marjut halasi sitä. Minä menin kiireesti perässä ja minuakin halattiin. Sitten oli jo perässäni jono. Vain se poika, joka aina vain nukkuu eikä osaa liikkua ei tietysti tullut. Kun jono loppui, Marjut sanoi: Minä jään kohta pois työstä ja tämä on minun viimeinen työkäyntini täällä. Olittepa viisaita, kun tulitte halaamaan! Silloin me kaikki nauroimme vähän yhdessä.

Kerran melkein keksin sen eron, mikä on minun ja isoveljen välillä. Isoveljen elämä muuttuu koko ajan, minulla ei ole muutoksia. Vaikka en tiedä, olenko keksinyt vielä oikeaa vastausta. Minulla on muitakin kysymyksiä jäljellä. Niistä olisi mukava jutella.

LIISA: Kun esikoiseni syntyi, jotenkin vain huomasin, etten tavoittanut tytön katsetta. Se harhaili. Kysyin siitä sairaalassa ja minulle sanottiin: Älä nyt hätäile, kyllä se alkaa kohdentaa katseensa vähitellen, kun tottuu valoon. Mutta ei se huoli kokonaan kotonakaan loppunut. Olimme ajatelleet hankkia kaksi lasta peräkkäin, että niistä olisi seuraa toisilleen. Niin odotinkin jo toista lasta, ennen kuin tytön vamma selvisi. Neuvolalääkäri alkoi ihmetellä sen kehityksen hitautta. Kun alettiin tehdä tutkimuksia, olivat kaikki tulokset vain huonoja. Ennen pojan syntymää oli jo selvinnyt, että tyttö on sokea eikä oppisi koskaan edes istumaan ilman tukea. Syy oli syvä kehitysvamma.

Elämä on ollut yhtä törmäämistä ihmisten monenlaisiin asenteisiin. Kirjan niistä saisi, jos jaksaisi kirjoittaa. Osan olen autuaasti unohtanut, mutta pojan kastejuhlaa en varmaan koskaan unohda. Silloin ei ollut mitään ennakkokeskusteluja papin kanssa. Meille tuli Paavalin seurakunnan pappi, jo vanhempi mies kotiin. Istuttiin sukulaisten ja kummien kanssa valmiina olohuoneessa. Pojalla oli jo kastepuku päällä ja vuoden vanha tyttö nukkui päiväunia makuuhuoneessa. Pappi tervehti ja kysyi sitten, onko lapsi terve. Kun sanoin, että pitäisi olla. – Se on pääasia, terveys. Onkin elämän suurimpia onnettomuuksia, jos lapsi syntyy sairaana, sanoi pappi. Huoneeseen laskeutui aavemainen hiljaisuus. Kukaan ei osannut sanoa mitään ja pappi jatkoi vielä hetken aiheesta, kunnes kaste alkoi. Siitä en kyllä muista mitään.

Nyt kun on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta, olen miettinyt paljon, onko sairaus elämän suurin onnettomuus. Onhan se tehnyt elämästämme toisenlaisen kuin nuorena suunnittelimme. Olemme raihnaita tytön nostelemisesta ja kantamisesta. Selkä ja lonkat särkevät. Päivät hän on ollut päiväkodissa, mutta illat ja yöt ovat usein levottomia. Kaikki muut samanikäiset vammaisina syntyneet ovat jo kuolleet ja päiväkodin lapset vaihtuneet. Meidän tyttö on ollut ihmeen terve, kai olemme häntä hyvin hoitaneet.

Olen jo kauan sitten lopettanut miksi-kysymyksen tekemisen. Ei siihen vastausta ole. Katson vain, mihin tämä meitä johtaa. Siihen on avautunut jo kymmeniä vastauksia. Sisua tämä on ainakin kasvattanut. Jos me emme pidä lapsemme puolta, niin kuka sitten. Tylyäkin kohtelua olemme saaneet juuri sieltä, josta sitä viimeiseksi odottaisi.

Tytön kummi uskoo, että tyttö on taivaassa kerran ihan terve. Se usko ei ole minulle vielä auennut. Enemmän mietityttää se, kuka tytöstä huolehtii, jos me vanhemmat kuolemme ennen häntä. Jos löytäisin sellaista uskoa, kai se elämää huojentaisi. Tytön vuoteen äärellä luen kyllä aina iltarukouksen.

EERO: Vammaisneuvostossa on päivitetty vammaispoliittista ohjelmaa.- On meillä tietysti hyvä pohjoismainen yhteiskunta, lainsäädäntö ja tasa-arvo, paperilla. Mutta käytännössä, kun lakia aletaan soveltaa, nousee esiin monia kysymyksiä. Pitääkö kaikkea noudattaa viimeisen päälle? Ei ne vammaiset siihen kuole, jos ei lain joka risahdusta toteuteta. Pitääkö jokaisen päästä joka paikkaan? Monet muutkin asiat erottavat ihmisiä kuin vamma! Ei kaikki voi saada samoja palveluja. Kun rahat kerta kaikkiaan ei riitä. Meille vain parasta tuntuu olevan monen järjestön mielipide. Eikö toiseksi paras voisi riittää? Joku ero pitää olla hyödyttömien ja työssäkäyvien vammaisten välillä, sanon minä.

JAAKKO: Terve mieheen! Mitäs mietit?

EERO: No, mietin tätä ihmisten tasa-arvoa. Eihän se koskaan täysin toteudu, miksi pitäisikään!

JAAKKO: Kyllä se lähtee jo Isosta Kirjasta. Siellä sanotaan, että ihmiset on tasa-arvoisia, ovat sitten orjia, vapaita tai mitä kansallisuutta hyvänsä. Lisäksi ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi. Siihen se tasa-arvo perustuu ja siihen, että Jeesus kuolemallaan sovitti kaikkien ihmisten synnit.

EERO: No, johan. Tuota en tiennytkään, että vammaisenakin syntynyt olisi Jumalan kuva. Onko Jumala itsekin jotenkin vammainen… (nauraa).

JAAKKO: Älä sinä naura. Jumalan kuva tarkoittaa sitä, että ihminen voi kuulla Jumalan äänen ja oppia elämään Jumalan säädösten mukaan ja ymmärtää, miten pelastutaan synnistä.

EERO: Tulipa tästä nyt vakava keskustelu, ihan tosikkomainen. Minä kun vain mietin, että pitäisikö niiden pyörätuoli-ihmisten päästä tämän kaupungin joka kahvilaan ja kauppaan. Eikö riittäisi edes joka toiseen?

JAAKKO: Siinä on se periaate, että tee toiselle sitä, mitä toivoisit itsellesi tehtävän.

EERO: No joo, jos sinä sen noin otat. Mutta nyt on mentävä, tärkeät asiat kutsuvat. Hei!

TARU: Joku kysyi minulta, onko helpompaa tottua pyörätuoliin jo syntymästä, vai joutua siihen nuorena. Eihän tuohon osaa vastata muuta kuin: onnettomuus halkaisi elämäni kahteen osaan. On elämä ennen ja jälkeen. Se oli tavallaan onni, etten voinut jatkaa entistä ammattia. Kun olin kuntoutunut pyörätuoliin, alkoi uuden ammatin miettiminen ja kouluttautuminen. Se pakotti lähtemään liikkeelle pois ajatusten kierteestä. Tietysti olen monelle kummajainen, ihmiset eivät tiedä, miten suhtautua. Milloin ohitetaan, milloin leperrellään kuin lapselle, jotkut lohkaisevat huumoriakin. Yritys on hyvä, mikäs siinä. Minun onneni on, että suurin osa ystävistä jäi jäljelle, vaikka harventuneethan tapaamiset ovat, kun liikunta oli monen kanssa se yhdistävä tekijä. Jos rehellisiä ollaan, kyllä yksinäisyyskin on tullut tutuksi. – Kotiväki on mahtavaa porukkaa. Niiden tuki on kuin kallio alla. Toivottavasti joskus itse voin antaa sitä takaisin heille.

On elämä niinkin muuttunut, että on auennut uusia näköaloja. Olen lukenut sellaisia kirjoja, jotka ennen sumeilematta ohitin. Niin kuin Raamattu. Sairaalassa löysin Gideonien lahjoittaman Raamatun ja yksi huonetoveri kertoi Jobin kirjasta. Sen lukeminen tuli lähelle, kun ihan samoja kysyin itse: mitä pahaa olen tehnyt, kun alaruumis halvaantui? Paremmin minun ystäväni minua tukivat kuin ne Jobin ystävät. Sen kirjan loppu oli tietysti kuin satua. Job sai kaikkea kaksinkertaisesti takaisin ja tulevaisuus valkeni. Eihän elämässä niin käy!

Mutta sittenkin, aloin ajatella, että onhan tässä vielä paljon jäljellä vuosia, nyt on uusi ammatti ja mukavia työkavereita. Jotenkin itsellenikin ihmeeksi menin tukihenkilöksi nuorille kohtalotovereille. Jo se koulutuskin antoi paljon ajateltavaa. Siinä Jobin kirjassa sanottiin, kun Job rukoili ystäviensä puolesta, Jumala käänsi Jobin oman kohtalon. Tavallaan minulle kävi niin. Läksin auttamaan muita ja tutustuin Ristoon niissä piireissä. Oma kohtaloni muuttui. Riston vamma on paljon pienempi, muttei sitä minun kuntoni näytä pelottavan, kumma kyllä. Nyt ollaan yhdessä, ehkä vielä asutaankin joskus.

Eilen luin Uudesta Testamentista Korinttilaiskirjeestä sen 13 luvun, joka aina luetaan häissä. Tuli tarve etsiä se ja lukea. Se jotenkin kosketti. Rakkaus kestää kärsimyksenkin, kaiken se kärsii. Rakkaus ja kärsimys. En olisi niitä ennen yhdistänyt toisiinsa. Eikä vain rakkaus. Sen kanssa samassa kolmiapilassa on usko ja toivo. Niistäkin on nyt kipinä minussa. Ilman uskoa, toivoa ja rakkautta en ehkä jaksaisi enää elääkään.

Kuva: Philippe Gueissaz.

Edellinen artikkeliVäitös: Kirkon kansainvälinen diakonia muukalaisen asialla
Seuraava artikkeliSuomessa ”kirkkoministerillä” ei ole kirkossa valtaa

Ei näytettäviä viestejä