Kolumni: Ympäristönsuojelu on oleellinen tapa elää todeksi kristillistä uskoamme

Ennen ensimmäiselle kuulennolle osallistuneita astronautteja yksikään ihminen ei ollut nähnyt Maata avaruudesta käsin. He kuvailivat pimeässä äärettömyydessä hohtavan sinisen planeetan kauneutta ja silminnähtävää haavoittuvuutta. Avaruudesta näki, kuinka ilmakehä Maan pinnalla oli ohuempi kuin omenan kuori. ”Teimme koko pitkän matkan tutkiaksemme Kuuta, mutta se mitä löysimme olikin Maa.”

Seuraavat avaruudenkävijöiden sukupolvet ovat todistaneet, kuinka Maan kasvot ovat muuttuneet: eroosio on muuttanut ruskeaksi sen, mikä ennen oli vihreää, mannerjäätiköiden reunat vetäytyvät, teollisuuden päästöt ja kuivuuden lisäämät maastopalot värjäävät ennen sinisenä kuultaneen ilmakehän.

Kuun kamaralla otettu pieni askel oli yksi 1960-luvun lopun keskeisiä sukupolvikokemuksia. Viisi vuosikymmentä myöhemmin meidän sukupolvikokemukseksemme on muodostumassa ekokatastrofista nouseva ympäristöahdistus.

***

Kristilliset kirkot ovat viime vuosina alkaneet viettää pohjoisen pallonpuoliskon alkusyksyyn sijoittuvaa luomakunnan vuodenaikaa (engl. Season of Creation). Tänäkin vuonna kristittyjä kutsutaan rukoukseen ja luomakuntaa säilyttäviin tekoihin syyskuun alun ja lokakuun neljännen, Fransiskus Assisilaisen muistopäivän, välisenä aikana. Kristillisten kirkkojen johtajat muistuttavat yhteisessä viestissään, että ympäristönsuojelu on oleellinen tapa elää todeksi kristillistä uskoamme.

Amerikkalainen luterilainen ekoteologi Barbara Rossing ehdottaa, että meidän tulisi laajentaa käsitystä lähimmäisestämme luomakuntaan ja tuleviin sukupolviin. Luterilaisina ajattelemme, että lahjaksi saamamme usko vaikuttaa meissä rakkautena. Se ajaa meitä etsimään oikeudenmukaisuutta lähimmäistemme vuoksi. Lähimmäinen-käsitteen laajempi ymmärtäminen haastaa siten meitä yksilöinä ja yhteisöinä vastuulliseen, ympäristöä varjelevaan ja kunnioittavaan elämäntapaan.

***

Kaiken Luoja on läsnä kaikessa luodussa – jokaisessa pienessä siemenessäkin, tiesi Luther. Kaikkialla läsnä oleva Jumala on läsnä myös pelossa ja ahdistuksessa. Tämä toivon näkökulma voi vapauttaa meidät ahdistuksesta toimintaan, jolla pohjustamme tuleville polville valoisampaa sukupolvikokemusta.

Kirjoittaja on Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri.

Kuva: Marie Renaux / Luterilainen maailmanliitto

Lue myös:

Kolumni: Jokaisella on oikeus toivoon – ja unelmaan

Kolumni: Nuorten johtajuus tuo tarkkanäköisyyttä, johon me keski-ikäiset emme keskenämme yllä

Kolumni: Kuilut virkateologian eri koulukuntien välillä tuntuvat vain syventyneen

Kolumni: Kirkolle jäsenkunnan monimuotoisuus on yhtä tärkeää kuin ykseyskin

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Edellinen artikkeliMysteerikuva: Kenen piispan muotokuva paljastettiin?
Seuraava artikkeliAlankomaat linjaa, ettei pastafarismia voi pitää uskontona

Ei näytettäviä viestejä