Suomalainen on sellainen, että sen tunteita koskettaa kaksi asiaa: Leijonien jääkiekkokulta ja rakastetun taiteilijan lähtö. Viime viikolla koimme jälkimmäistä. Vesa-Matti Loirin lähtö kosketti, ja häntä surtiin median koko voimalla. Ja syystä. Elämänsä aikana Loiri puhutteli tunneskaalaamme laidasta laitaan Uunosta Lapin kesään.

Loirin lähtö oli silläkin tavalla kiinnostava, että hänellä oli aikaa hyvästellä lähimmäisensä ja sanoittaa omaa lähtöään. Hyvällä mielellä ja uteliaana hän odotteli, mitä rajan takana olisi vastassa. Nuoruudessaan hänellä oli kuolemanrajan kokemus kukkaniitystä, jolta hän palasi takaisin tähän elämään. Se vei kuolemasta pelon. Hänelle oli selvää, että matka jatkuu.

***

Miten matka jatkuu, se on kristinuskossakin harmittavan avoimeksi jäävä kysymys. Tiedämme, että Jeesuksen ristintyön kautta meidät on sovitettu ja pelastettu ja Taivaallisen Isämme luona on monta huonetta. Niin avoimeksi tuonpuoleinen kuitenkin jää, että ehkä Jeesus sittenkin oli enemmän kiinnostunut kristittyjen tämänpuoleisesta elämästä kuin sen jälkeisestä päämäärästä. Eikä hän kuolleista herättyäänkään antanut asiasta selostusta vaan paisteli mieluummin rannalla kalaa.

Kuolemanrajakokemuksia ihmiskunnalla on paljon. Ne tuovat lohtua kuolemaa lähestyville. Kiinnostavaa niissä on, että kokemukset tuntuvat olevan kuolevan oman ajattelun mukaisia eivätkä välttämättä todista jonkin tietyn uskonnon olevan oikeassa kuoleman jälkeisestä elämästä. Toisaalta ne voivat olla ihmisaivojen viimeinen harha täältä poistuvalle.

Niinpä me ihmisparat joudumme muodostamaan tuonpuoleisesta omia käsityksiämme, jotka usein ovat sekoitus omaa uskontoamme ja toisaalta kulttuurista omaksumiamme mielikuvia.

Omaani on selvästi vaikuttanut lapsena iltasaduksi luettu Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamieli. Kuvittelen taivaallisen ”huoneeni” valkeaksi kalkituksi taloksi ikikukkivan kirsikkapuun alla. Sen takaisessa joessa perhokalastan taitavasti. Kalat nappaavat siimastani kiinni ja heittäytyvät sitten ilakoiden takaisin veteen.

***

Vesa-Matti Loirin kuolinpäivänä MTV:n uutislähetys päättyi katkelmaan, jonka muisteleminen tässä kirjoittaessakin nostaa kyyneleet silmiin. Siinä Loiri lauloi viimeiset säkeet Eino Leinon Nocturnesta. Sen kauniimmin tuskin Loirin muistoa voi tiivistää ja toisaalta eipä kauniimmin ja suomalaisemmin voi lähdön hetkeä kuvata:

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär’ elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.