Olen ollut surkea uskontokasvattaja. Perinteen siirto on ollut kovin vajaata, ja osa lapsistamme on eronnut kirkosta heti täysi-ikäisiksi tultuaan. Syvällisiä keskusteluja olen kuitenkin käynyt lastemme kanssa paljon.
Osittaisen synninpäästön sain, kun törmäsin uskonnollista jatkuvuutta ja katkoksia perheissä tutkineiden Kati Tervo-Niemelän, Laura Kallatsan ja Jenni Spännärin artikkeliin Teologisessa Aikakauskirjassa 3/2022.
Uskonnollinen perinne siirtyy tutkimusartikkelin mukaan sukupolvelta toiselle, jos uskonto linkittyy turvallisuuteen ja läheisyyteen niin perheen ihmissuhteissa, uskonnollisessa yhteisössä kuin uskon sisällöissäkin. Lämmin jumalakuva ja lempeä uskonnollisuus kantavat myös vaikeissa elämäntilanteissa.
Sen sijaan uskonnollinen pelottelu, tyrkyttäminen, pakottaminen ja tuomitseminen sekä ankara jumalakuva yksiselitteisesti etäännyttävät uskosta.
Artikkeli perustuu sekä Suomessa tehtyihin laadullisiin perhehaastatteluihin että määrälliseen kyselytutkimukseen, joka toteutettiin vuodenvaihteessa 2020–2021 Suomen lisäksi Saksassa, Italiassa, Unkarissa ja Kanadassa.
TUVALLISUUDEN, TURVATTOMUUDEN ja läheisyyden lisäksi esiin nousi muitakin metateemoja, joilla on merkitystä uskonnollisen perinteen siirtymiselle.
Uskonnon jatkuvuutta perheessä tukevat avoin keskustelu ja joustavuus suhteessa uskon sisältöihin ja uskonyhteisöön sekä rakenteet kuten kirkkoon kuuluminen ja rituaalit. Tärkeitä ovat myös henkilökohtaiset kokemukset. Uskon sisältöjen ja uskonyhteisön jähmeys ja staattisuus ja toisaalta myös uskonnollisten rakenteiden puuttuminen puolestaan heikentävät jatkuvuutta.
TURVALLISET KIINTYMYSSUHTEET ja läheiset perhesuhteet ovat siis merkityksellisiä onnistuneessa perinteensiirrossa. Suomalaiset kuitenkin kokevat kyselyn perusteella suhteet perheenjäseniin etäisemmiksi kuin muiden maiden vastaajat.
Suomessa puhutaan myös uskonnollisista kysymyksistä perheen kanssa muihin maihin verrattuna kaikkein harvimmin. Puhumattomuuden kulttuuri on erityisen vahva vanhimmilla haastateltavilla. Nuoret kokevat olevansa murtamassa sitä.
Tutkijat kysyvät, onko pitkä puhumattomuuden kulttuuri ja perhesuhteiden etäisyys osaltaan vaikuttanut siihen, että uskonnollinen jatkuvuus on niin merkittävästi heikentynyt Suomessa viime vuosikymmeninä. Kysymys on kiinnostava. Usein vanhempia syytetään siitä, että he eivät enää harjoita riittävästi uskonnollista kasvatusta. Ehkä huomio tulisi kuitenkin siirtää uskontokasvatuksen määrästä perhesuhteiden laatuun. Mietin myös, onko kirkon jäsenyys tai oman kirkkomme olemassaolo itseisarvo. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo.
Ilmoita asiavirheestä