Kun tutustuu menneiden vuosisatojen historiaan, tajuaa, millainen keitos siitä kristillinen uskomme on. Magiaa, myyttejä ja muinaisen maailmankuvan rakenteita yhdistyneenä siihen, mikä yhä vielä rakentaa yhteyttä, ruokkii toivoa ja antaa elämälle mielen.

Jututin kirjantekijää. Hän kertoi varhaisen monijumalaisuuden muuttumisesta yksijumalaisuudeksi, Jeesuksen tulemisesta Jumalaksi ja Pyhän Kolminaisuuden muotoutumisesta.

Vanhan testamentin vihasta laupeuteen ailahteleva, vaativa Jumala kasvaa kertomuksen myötä olemassaolon syvimmäksi merkitykseksi, jonka katsetta emme enää etsi pilven päältä vaan toisen ihmisen kasvoista.

”Jokaisella on oma kuvansa Jumalasta. Sitä piirtävät pyhien kirjoitusten lisäksi eletyn elämän tarinat.”

Käsityksemme Jumalasta on käynyt läpi saman muutosprosessin kuin käsityksemme ihmisestä ja maailmasta. Viimeisimpänä olemme omaksumassa ajatuksen erilaisuuden rikkaudesta tai vähintään erilaisten yhdenvertaisuudesta.

Ja vaikka ajattelisimme, että Kristuksessa Jumala on kirkkaimmin katseltavissa, ymmärrämme kaikkien uskontojen ja kaiken uskonnollisuuden etsivän samaa pyhää.

Taivaasta ja helvetistä

Tai mitä minä nyt kirjoitan. Omaa kasvutarinaansa ei voi yleistää käyttämällä persoonapronominia me. Jokaisella on oma kuvansa Jumalasta. Sitä piirtävät pyhien kirjoitusten lisäksi eletyn elämän tarinat. Jälkimmäiset määrittävät, millaiset asiat Raamatussa tai kristillisessä perinteessä osuvat erityisesti silmään.

Yhä harvempi kristitty uskoo taivaaseen ja helvettiin, tai paremminkin: yhä harvempi uskoo, että ne ovat paikkoja, joihin kuoleman jälkeen päästään tai joudutaan.

Sen sijaan, että ymmärtäisimme antiikin ihmisten tapaan maailman kolmikerroksiseksi rakennelmaksi, jossa helvetti syöksee lieskojaan jalkojemme alla ja yllämme taivas kaartuu kantena, jonka tähdet ovat reikiä taivaan kirkkaisiin saleihin, taivaasta ja helvetistä on tullut tämänpuoleisia kokemuksia.

Mennyt maailmankuva näkyy silti vahvasti kirkon perinteessä ja tavassa puhua Jumalasta. Ei ihme, että niin moni joutuu sanomaan: Uskon kyllä Jumalaan, mutta en niin kuin kirkko opettaa.

Pelastettu mutta mistä

Ajatus pelastuksesta ja iankaikkisesta kadotuksesta kuuluu tuohon menneeseen maailmankuvaan, ja perinteinen kristinusko pitää niistä edelleen kiinni. Olennaista jumalasuhteessa on sielun pelastuminen. Kristityn taivalta määrittävät kilvoitus ja pelko: Kelpaanko Jumalalle? Olenko saanut anteeksi? Täytänkö kristityn mitat?

Perinteisellä kristinuskolla on tarjota meille taantuminen raamatunajan mustavalkoiseen ajattelutapaan, hyvän ja pahan tarkkarajaiseen erottamiseen. Sellainen on nykyisen maailmankuvan omaksuneelle toisarvoista. Häntä ei aja helvetin tai Jumalan vihan pelko vaan halu olla yhteydessä ja päästä lähemmäs Jumalaa, olemisen syvintä merkitystä.

Kun edellä mainittuja katselee tarkemmin, huomaa, että lopulta ne puhuvat samasta asiasta. Kummassakin ihminen kaipaa puhtautta ja vapautta. Kummassakin ihminen ottaa ihmisen paikan.

Nykyisessä maailmankuvassa helvetti on sitä tauhkaa, joka estää tunnistamasta Jumalan kuvan itsessään ja toisessa, taivas taas Jumalan esteetöntä läheisyyttä, jossa rukouksessa viipyillään.

”Jumalanpalveluksemme vahvistaa yksinkertaistettua kuvaa likinäköisestä Jumalasta, jota pitää rukouksissa muistuttaa maailman tilasta ja jolle vastuu meille ihmisille kuuluvista asioista vieritetään.”

Aikuisen usko ja kirkon kieli

Kummallisinta on tämä: kirkossa ei jumalakuvista keskustella. Asiaa tuntevat teologit ja papit pitävät aikuisen uskon itsellään kertomatta vakaumuksensa muuttumisen tarinaa. Samaan aikaan ajatteleva seurakuntalainen vieraantuu vieraantumistaan ja jää oman jumalakokemuksensa kanssa yksin.

Jumalanpalveluksemme vahvistaa yksinkertaistettua kuvaa likinäköisestä Jumalasta, jota pitää rukouksissa muistuttaa maailman tilasta ja jolle vastuu meille ihmisille kuuluvista asioista vieritetään.

Hiljaisuuden sijaan täytetään jokainen yhteen tulemisen hetki sanoin tai sävelin kuin pitäisi varmistaa, ettei Jumala pääse hiljaisuudessa itse ääneen.

Ja uskontunnustuksemme! Siitä kirjoitan, rakas luostaripäiväkirja, toisen kerran. Mutta miten monelta hämmennykseltä olisi säästytty, kun olisi tullut tavaksi sanoa: Tunnustamme nyt yhteisen kristillisen uskomme varhaisten vuosisatojen kristittyjen sanoin.

Mihin tarvitsemme Jumalaa

Kovistelin jumalakuvakirjan kirjoittajaa: mihin tarvitsemme Jumalaa, jos emme usko Jumalan tuomioon? Omasta kokemuksesta tiesin kyllä, mutta pitihän se kysyä. Niin monen mielestä kristinusko ei ole kristinuskoa ilman sovitusuhrin kirjaimellisuutta.

Tarvitsemme Jumalaa rakastaaksemme ja tullaksemme rakastetuiksi, antaaksemme anteeksi, jaksaaksemme toivoa ja rakentaa parempaa maailmaa, kääntääksemme katseemme itsestämme toiseen ihmiseen. Siihen tapaan kirjantekijä sanoi.

Kun olin lapsi, se puettiin muotoon: saat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Mutta ihan samaa se tarkoitti kuin se, että annan Jumalan läsnäolon hiljaisessa rukouksessa huuhdella sitä, mikä vihloo, jotta olisin valmiimpi kantamaan vastuun, joka minulle on uskottu.

Eikä minun ole vaikeakaan ylentää sydäntäni tai luoda silmiäni ylös taivaaseen tai katsella korkealle taivaan asuntoihin, koska kannan mukanani myös menneiden sukupolvien uskoa. Se ei kuitenkaan saa estää minua tuntemasta Jumalan läheisyyttä tavalla, joka on luontaista juuri nyt.

Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 10/2025.

Ilmoita asiavirheestä