Ismo Leikola vitsailee YouTubesta löytyvällä stand up -keikallaan, että on keksinyt keinon saada nuoret lukemaan. ”Kielletään se”, hän sutkauttaa. Yleisö palkitsee oivalluksen naurulla.
Ei ole sattumaa, että sodan kokeneen sukupolven lapsista tuli Yhdysvalloissa hippejä. Tuskin on sattumaa sekään, että suomalainen kulttuuriväki hurahti 1960-luvulla sankoin joukoin taistolaisuuteen. Reaktio aiheuttaa vastareaktion, ja useimmiten republikaanipresidenttiä seuraa demokraatti. Isäkapina, jopa kulttuurillinen isänmurha, on todellisuutta.
Kun kuuntelin vanhempien sukulaisteni kertomuksia menneiden vuosikymmenten koulumaailmasta, ymmärsin, miksi monet etääntyivät kirkosta. Uskonto ei Suomessa ole aina näyttäytynyt ikkunana toiseen todellisuuteen ja syvempään ymmärrykseen itsestä ja maailmasta. Ulkoa opetteleminen, painostaminen ja ”näin se on” -mentaliteetti sakeuttivat evankeliumin kirkkauden.
Nyt puhaltavat toiset tuulet. Viimeisen vuoden aikana olen törmännyt lukuisiin uutisiin ja tutkimuksiin, missä nuoren Suomen kannel soi heleästi, näin nuorekkaasti asian ilmaistakseni.
JOULUKUUN LOPULLA Yle kertoi espoolaisnuorista, jotka pitävät kirkon viestiä kiinnostavana ja hyvänä. He toivovat, että heidän ikätoverinsa löytäisivät tien sinne minne hekin. Ylen haastattelema 19-vuotias Elmeri kertoo, että sitä, että uskoo Jumalaan, ei enää pilkata. ”Siitä on vähemmän noloa puhua. Kaveripiirini on monikulttuurinen, jossa uskotaan eri jumaliin, mutta kaikki uskaltavat sanoa, mihin uskovat.” Samoilla linjoilla olivat Ylen helmikuun alussa haastattelemat nuoret. Nuorten ripari-intoa koskevassa jutussa kuultu Roope summaa, että ”ihmiset ymmärtävät ja hyväksyvät paljon paremmin toiset kuin joskus ennen vanhaan. Saa uskoo mihin uskoo.”
Kehitys on hienoa, joskin hämmentävää. Eivätkö uusateistit 2000-luvun alussa julistaneet uskontojen kuolemaa? Kristinuskon kohonnut brändiarvo nuorten silmissä ei selity pelkillä konfirmaatiolahjoilla tai kaverien perässä menemisellä. Entä jos kyse on siitä, että keskuudessamme kasvaa ensimmäinen melko neutraalista maaperästä nouseva nuoriso?
Esimerkiksi koulumaailmassa on tapahtunut täyskäännös. Aikaisempi ”taotaan Raamattua päähän” -attityydi on jäänyt historiaan. Nykyään uskonto saa hädin tuskin näkyä, ja vilahduksistakin käydään keskustelua. Uskonnosta on tavallaan tullut kielletty hedelmä: jokin, joka on olemassa, mutta samalla jokin, mitä yhteisö ja yhteiskunta ei enää tuputa.
Kauhisteltu kurssimuutos tuskin koituu kristinuskon kohtaloksi. Ehkä päinvastoin. Kun kristinoppia ei kaadeta kurkusta väkisin, herättää se uudella tavalla uteliaisuutta. Nyt kirkon ja varttuneempien kirkon jäsenten on yhdistettävä voimat, jotta nuoret saavat kasvaa vapaina vanhempiensa traumoista ja löytää itse kristinuskon syvyyksiä. Opastettuina ja opastamatta.