Vaikka luterilaisuus on Suomessa enemmistönä ja itsestäänselvyys, eurooppalaisesti ja globaalisti tilanne on aivan toinen: luterilaisuus on aika erikoista.
Näin esittää ekumeniikan professori Risto Saarinen kesällä ilmestyneessä piispa Simo Peuran juhlakirjassa olevassa artikkelissaan Luterilaisuus maailman kirkkojen perheessä – ekumeenisia hajamietteitä.
Huomionarvoista on esimerkiksi se, että Yhdysvaltojen kirkkojen monikulttuurisuutta mitattaessa kaksi suurta luterilaista kirkkoa, ELCA ja Missouri-synodi, osoittautuvat peränpitäjiksi. Ne ovat edelleen vahvasti saksalais- ja pohjoismaalaistaustaisten valkoisten amerikkalaisten kirkkokuntia. Kaikkein monikulttuurisimpia ovat tässä tarkastelussa adventistit, muslimit, Jehovan todistajat ja katolilaiset.
Toisaalta luterilaisuus on kuitenkin hämmästyttävän vahva pitämään ne jäsenet, jotka sillä on.
***
Saarisen havaintoihin kuuluu myös kansanopetustraditioillaan ylpeilevän luterilaisten kirkkojen yliopistojen huono kompetenssi maailmanvertailussa. Kansankirkollinen luterilaisuus on edennyt sivistyksen saralla ”valtion vapaamatkustajana”.
Luterilaisuus on ekumeenisesti mielenkiintoinen tapaus. Se on katolisen kirkon suora perillinen, mutta myös myöhemmän protestantismin kasvatusvanhempi.
Luterilaisuus näyttäytyy kirkkojen joukossa Saarisen mukaan myös huonona evankelioijana. Se on paikkauskollinen ”jököttäjä”, joka ei aseta itseään likoon kotikentän ulkopuolella.
Lisäksi luterilaisuuden oivallus ihmisestä samalla kertaa syntisenä ja vanhurskautettuna on aika vieras monille muille kirkkokunnille. Esimerkiksi katolisessa ja ortodoksisessa ajattelussa synnin tila ei Saarisen mukaan kerta kaikkiaan sovi pelastuksen tilassa olevaan kristittyyn.
***
Jos Saarisen havainnot pitävät paikkansa, ne ovat sekä mielenkiintoisia että huolestuttavia.
Reformaation merkkivuosi on luterilaisille hyvä tilaisuus olla kiitollisia Kristuksesta ja evankeliumista sekä omasta ominaislaadusta kristittyinä – ja tehdä ehkä vähän parannustakin, jos siihen on todellista aihetta.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Kolumni: Kirkon sanat eivät saisi sukupuolittaa – silti meillä on kirkkoherroja ja kastemekkoja