”Mites oot sopeutunut Lapualle Helsingissä asumisen jälkeen? Mahtaa olla iso ero.”
Kasvoin Kuopiossa, suomalaisittain keskikokoisen kaupungin keskustassa. Koulu, konservatorio, koripallo, kirjasto, kaverit ja kirkko olivat kaikki kävely- tai korkeintaan pyöräilyetäisyydellä kotoa. Arki pyöri ilman, että tarvittiin päivittäin autoa tai vanhempia kuskaamaan. Lukiolaisena ehti käydä hyppytunnilla kotona. Elämän tila oli hahmotettavissa.
Suuressa pääkaupungissa nuorena yliopisto-opiskelijana elämän piiri muodostui myös lähelle. Ajauduin asumaan Heränneiden ylioppilaskodille eli Körttikselle, aivan ydinkeskustan ja yliopiston tuntumaan.
Kämppiksien kanssa käveltiin Kamppiin kuoroharjoituksiin maanantai-iltaisin. Toiseen kuoroon tiistai-iltaisin Vanhalle ylioppilastalolle oli vielä lyhyempi matka. Olin kotonani Helsingin monumentaalikeskustassa.
SITTEN KOITTI aika, jolloin pariutumisen ja perheen kasvun myötä ei enää ollut varaa asua Helsingin kantakaupungissa, ei ainakaan niin väljästi, kuin mitä lapualaismorsian olisi hyväksi nähnyt. Uusia kivoja asuinalueita, koteja ja naapureita löytyi kyllä toistensa perään muuttaessamme parin vuoden välein aina vähän kauemmas päärautatieasemalta.
Lastemme syntymät, innostava ensimmäinen papinvirkani Töölön seurakunnassa ja opiskeluajalta säilyneet harrastuskontaktit värittävät noiden vuosien muistot kirkkailla ja kylläisillä väreillä. Ihmisethän sen kodin tekevät.
Kuitenkin kahta aikuista ja kolmea lasta piti liikutella jatkuvasti polkupyörien, bussien, lähijunien ja joskus taksien sekä laina-autojen avulla asuinlähiön, työpaikkojen ja houkuttelevan ydinkeskustan välejä. Liikennepalapeliin oman lisänsä toivat näennäisen lähellä asuvat ystävät ja sukulaiset. Matka yhteen suuntaan saattoi saman kaupungin sisällä kestää tunninkin.
Näin jälkeenpäin ajattelen, että jossain mieleni syövereissä en koskaan tottunut siihen. Elämän tila oli liian laaja hahmotettavaksi. Ei toteutunut läheisyysperiaate.
NYT MAASEUTUKAUPUNGIN keskustassa asuessa perheen eskarilainenkin voi itse kävellä koulusta kotiin. Lähellä ovat koulun lisäksi koripalloharkat, musiikkiopisto, kirjasto, partio, isovanhemmat, serkut ja kaverit. Työpäivän keskellä ehtii käydä kotona vaikka syömässä.
Istun keittiön pöydän ääressä. Ikkunasta näkyy kotikirkon torni, kuten näkyi lapsuuden kerrostalokodin keittiön ikkunasta, ja itse asiassa ylioppilaskodin olohuoneestakin. Mikäs tässä kotiutuessa, kun elämänsä tilan hahmottaa.
Kirjoittaja on lapualainen nuorisopappi.