Kotikaupunkini maaseutupalvelut järjestivät koulutustilaisuuden pellonvuokrauksen käytännöistä. Kirjaston sali täyttyi illalla melkein viimeistä sijaa myöten. Kohtasin tuttuja viljelijöitä vuosikymmenten takaa. Ilmeisesti meistä useimpia askarrutti kysymys, mitä tehdä peltotilkuille, kun jatkajaa työlle ei ole.
Nuoren juristin eloisa puhe toi mieleen jumalanpalveluksen saarnan parhaimmillaan. Sanankuulossahan kirjastossa istuttiin, mutta evankeliumin asemesta kuuntelemassa lain saarnaa. Viimeisen tuomion tuskiin puhuja ei sanomaansa paketoinut, mutta selväksi kävi, että mitä yksityiskohtaisemmin asioista tänään sovitaan ja ne vuokrasopimuksiin kirjataan, sitä todennäköisemmin vältytään ikäviltä yllätyksiltä tuntemattomassa tulevaisuudessa.
Kolmen tason kysymyksiä
Niin kansat kuin yksilötkin kohtaavat toistuvasti vaativan kysymyksen, jonka virsirunoilija on tiivistänyt seitsemään sanaan virressä 525: Keiden kanssa, mihin suuntaan polku tänään avautuu?
Tämän elämän kysymyksissä auttavat arkijärki, vaihtoehtojen punnitseminen, kyky laskea kustannuksia, mahdollisuus keskusteluun asiantuntijan tai luotetun ystävän kanssa ja maanvuokrasopimukset.
Mielensä sokkeloihin eksynyt ja elämän masentama hakee apua terapiasta, auttavasta puhelimesta, lääkkeistä, luonnossa samoilusta tai itseapukirjallisuudesta. Päivän sanomalehden hyvinvointiartikkeli tai verkon vertaistukisivustot ja mietelauseet tuovat ehkä valonsäteen akuuttiin hätään.
On olemassa vielä kolmaskin kysymysten luokka. Sillä luokalla lähestytään elämän perustaa ja kysellään, mikä tarkoitus kaikella on ja on ollut. Mitä merkitystä vuosikymmenten työllä pelloilla, keväällä muokkaamassa ja kylvämässä, kesällä korjaamassa koneita ja syksyllä satoa, niinäkin syksyinä, joina sateet tai kuivuus veivät viljan ja rahahuolten paino tuntui raskaana? Vanhetessa viriää uudelleen nuoruuden kysymys elämän mielekkyydestä. Miten löytää tarkoitus tänään, keiden kanssa, mistä suunnasta?
Kysymys on jo suuntamerkki
Välttämättä mieleen ei nouse sana Jumala, mutta silti voimistuu tarve kysyä perimmäisiä. Mihin elämäni kuluu tai kuluttaa minua? Mikä vaatii ja vie suurimman osan ajastani ja voimistani? Millaisiin päämääriin ja unelmiin suuntaan tänään voimani?
Mitä elämässäni pelkään? Mihin uskon ja luotan? Keiden kanssa jaan kaikkein yksityisimmät ja pyhimmät, omaa ja minulle tärkeiden ihmisten elämää koskevat toiveet?
Kirjailija Rainer Maria Rilken Kirjeisiin nuorelle runoilijalle (Briefe an einen jungen Dichter, 1929) sisältyy ajaton neuvo jokaiselle elämänsä suuntaa ja merkitystä kyselevälle. Rilke kirjoittaa: ”Pyri rakastamaan kysymyksiä itsessään.”
”Mihin elämäni kuluu tai kuluttaa minua? Mikä vaatii ja vie aikani ja voimani?”
On ehkä luovuttava vaatimasta nopeita vastauksia. Paine löytää ratkaisu äkkiä pikemmin pahentaa tilannetta. Kysymysten kanssa eläminen on jo osa tielle lähtemistä. Vaikka odottavan aika tuntuu pitkältä, lopulta vapauttavat sanat tulevat.
Mistä perimmäisten kysymysten vaivaama löytää opastajan tänään? Voidaan puhua myös hengellisen ohjauksen kaipuusta, kun kuljetaan maastossa, jossa kuulostellaan elämän kätkettyä perustaa. Kirjat ovat parhaimmillaan turvallisia matkaoppaita, mutta myös toinen ihminen on toisinaan tarpeen.
Vapauttavat sanat tulevat kyllä
Uskontotunnilla – ehkä tunti pidettiin jo kansakoulun ensimmäisellä luokalla, sillä siinä vaiheessa opettajan sanat painuivat erityisen voimakkaina mieleen – opettaja ripusti karttatelineeseen kuvataulun ja kertoi kuvan äärellä pojasta nimeltään Samuel.
Poika kuuli illalla nukkumaan käytyään, miten joku kutsui häntä nimeltä. Hän luuli, että kutsuja oli pappi Eeli, jonka hoiviin hänet oli uskottu. Samuel kuuli kutsun kolme kertaa, mutta Eeli sanoi pojalle ehkä hämmentyneenä: ”Ei, poikani, en minä kutsunut. Mene takaisin nukkumaan.”
Vanha kertomus avautuu kuvaksi hengellisestä ohjauksesta. Eeli tunnistaa lopulta elämänkokemuksensa perusteella, että siinä, mitä Samuel kohtaa, ilmenee Jumalan vaikutus. Ohjaajan viisaus tulee ilmi sanoissa: ”Mene nukkumaan, mutta jos joku vielä kerran kutsuu sinua, vastaa näin: Puhu, Herra, palvelijasi kuulee.”
Eeli ei mestaroi. Hän ei tunkeudu Samuelin ja Jumalan väliin omine selityksineen ja mielikuvineen. Hän opastaa kuuntelemaan, mutta jättää kuulemisen hiljaisen tilan avoimeksi sille, mitä tapahtuu Samuelin ja Jumalan välillä.
Kun olin nuori mies, kuulin vapauttavat sanat Anna-Maija Raittilan ohjaamassa retriitissä. Olin miettinyt pitkään ja ahdistuneena, millaisia ratkaisuja kotitilan suhteen pitäisi tehdä. Raamatun sanat tulivat retriitin rukoushetkessä omalle sydämelle vapauttavina ja samalla velvoittavina: ”- – Onhan koko maa avoinna sinun edessäsi. Eroa siis minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle. Jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle.” (1. Moos. 13:8–9) Niiden sanojen neuvomana irtauduin vanhemmistani ja lähdin kulkemaan omaan suuntaani.
Vapauttavia sanoja tarvitsemme läpi elämän. Hengellisen ohjauksen perinteessä ajatellaan, että sanojen perimmäinen lähde, varsinainen hengellinen ohjaaja on Kristus. Hän liittyy toisinaan tuntemattomana seuraan, koskettaa sydäntä ja avaa ymmärryksen, ilmaisee itsensä hetken ehtoollispöydässä, niin kuin kerran Emmauksen tien kulkijoille viikon ensimmäisenä päivänä. Niissä hetkissä tie näyttää jälleen selkeältä kulkea ja ennen vieraat matkakumppanit tulevat läheisiksi.
Kolumni on julkaistu alun perin Askel-lehdessä 4/2024.
Ilmoita asiavirheestä