Olen aina ajatellut, että käveleminen on yksinkertaisimpia asioita maailmassa. Kesällä jokainen askel kuitenkin muuttui neuvotteluksi kivun kanssa. Nilkutin Mistyn rinnalla hitaammin kuin tavallisesti, välillä hampaat yhteen puristettuina. Misty ei kysynyt, miksi kuljin oudosti, vaan eteni vierelläni kuin olisi tiennyt, että juuri nyt matka oli tärkeämpi kuin vauhti.
Hain apua yhä uudelleen. Viisi lääkäriä tutki jalkaa. Puhuttiin kynsivallintulehduksesta, mutta hoidot eivät vieneet kipua pois. Oma luottamukseni kehon viesteihin vahvistui: jokin ei täsmännyt. Kipu ei ollut vain kiusallinen oire, vaan viesti, jota kukaan ei vielä ollut osannut lukea oikein.
Kuudes lääkäri pysähtyi asian äärelle toisella tavalla. Hän huomasi, että kyse oli oikean jalan hapenpuutteesta. Verenkierto ei toiminut niin kuin piti. Vihdoin joku näki kivun taakse ja ryhtyi toimeen. Nyt pystyn jälleen kävelemään hyvin, mutta verisuonikirurgit pohtivat yhä, mitä jalalle pitäisi tehdä.
”Armo ei ole palkinto selviytymisestä, vaan rakkautta, joka löytää luokseni silloin, kun en itse jaksa tulla vastaan.”
Misty ei päästä minua silmistään. Se seuraa huoneesta toiseen ja asettuu lähelle, kun istun. Jos nukahdan, se tarkkailee hengitystäni. Kun avaan silmäni, vastassa on valpas katse.
Mistyn hoiva ei ole näyttävää. Se on hiljaista läsnäoloa: lämmin kylki jalkaa vasten, kuono käden alla ja päätös pysyä siinä niin kauan kuin tarvitsen. Ehkä armo tulee juuri näin – ei vaatien minua terveeksi, vahvaksi tai pelottomaksi, vaan asettuen heikkouteni viereen ja jääden siihen.
Misty nousee heti, jos vaihdan asentoa, ja tarkistaa tilanteen ennen kuin rentoutuu uudelleen. Se ei tunne tutkimustuloksia eikä lääkärien suunnitelmia, mutta se tuntee minut. Ehkä juuri siksi sen huolenpito osuu niin syvälle.
Misty ei yritä ratkaista kaikkea eikä kysy, olenko hoivan arvoinen. Se vain antaa sen. Ymmärrän, että armo ei ole palkinto selviytymisestä, vaan rakkautta, joka löytää luokseni silloin, kun en itse jaksa tulla vastaan. Minun tehtäväkseni jää suostua hoidettavaksi.
Lähdemme tavalliselle kävelyllemme kohti vanhaa pappilaa. Misty pysähtyy tutkimaan tienpientareen viestejä. Minä tunnustelen askeltani: kanta maahan, paino eteen, varpaat mukaan. Liike, joka vielä vähän aikaa sitten sattui, tuntuu nyt melkein lahjalta. En kävele huolettomasti, mutta kävelen.
Olen huomannut, kuinka helposti varma selitys alkaa kuulostaa totuudelta, vaikka keho todistaa toista. Viisi väärää vastausta eivät tehneet kivustani kuviteltua. Kuudes lääkäri näki sen, minkä ruumiini oli tiennyt koko ajan.
Ehkä tässä on jotakin olennaista myös uskosta: pyhä ei aina puhu voimakkaimmalla äänellä. Se voi kuiskata kivussa, levottomuudessa ja siinä sitkeässä tunteessa, ettei kaikki ole kohdallaan. Jumalan kuuleminen ei ehkä ole valmiiden vastausten saamista, vaan rohkeutta pysähtyä sen äärelle, minkä mieluiten ohittaisi. Usko ei silloin tunnu varmuudelta, vaan suostumiselta keskeneräisyyteen.
Verisuonikirurgit pohtivat jalan tulevaisuutta, enkä tiedä, mitä edessä on. Silti minun ei tarvitse ratkaista huomista tämän päivän voimilla. Voin ottaa vastaan tämän askeleen ja tämän hengityksen. Armo ei poista tapahtunutta eikä tee epävarmuudesta helppoa, mutta se kantaa siinä, missä oma hallinta loppuu. Kiitollisuus ja pelko mahtuvat samaan sydämeen. Ehkä luottamus on juuri sitä, ettei kumpaakaan tarvitse kieltää.
Misty vilkaisee minua ja jatkaa sitten eteenpäin. Sille ei merkitse, kuinka nopeasti kuljemme. Tärkeintä on, että lähdemme ja palaamme yhdessä. Minä kuuntelen jalkaani, Misty kuuntelee minua, ja askelten välisessä hiljaisuudessa yritän kuunnella Jumalaa.
Vastaus ei aina tule sanoina eikä kärsimys saa selitystä. Joskus armo saa lämpimän kyljen, valppaan katseen ja askeleet, jotka hidastuvat minun tähteni. Mistyn uskollisuudessa aavistan Jumalan tavan olla läsnä: hän ei aina poista kipua eikä avaa koko tietä näkyviin, mutta hän ei käännä katsettaan pois. Tie lupaa vain seuraavan askeleen. Ja ehkä juuri siinä on kylliksi. Maa kantaa ja rakkaus jää.
Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 11/2026.
Lue myös muita Teemu Rinteen kolumneja:
Kolumni: Lemmikin menettämisen suru venyttää päiviä ja tiivistää hetkiä
Kolumni: ”Ikävä on rakkautta, joka ei enää tiedä minne mennä”
Ilmoita asiavirheestä