Kevään ensimmäinen käynti kesäpaikassa on aina odotettu ja vähän jännittäväkin juttu. Ensimmäiseksi kierrän katsomassa, miten talvi on kohdellut paikkoja. Tarkistan, onko tullut vahinkoja.

Kaikki näytti olevan entisellään. Eikä kuitenkaan ihan. Kesäpaikkana toimiva lapsuuskotini on kaikenlaista keskeneräistä täynnä oleva ikuinen puuhamaa, jonne saapuessani olen yleensä nähnyt heti kaiken, mikä odottaa siivoamista, järjestelemistä tai korjaamista. Välillä on pitänyt jopa sulkea silmät, ettei jo portailla väsähdä tekemättömistä asioista.

Nyt tunsin kuitenkin uudenlaista rauhaa. Näin kyllä katolla putsaamista odottavat sammaleet, repsottavat räystäslaudat, pilkkomatta jääneet puut, nurkalle unohtuneet roskasäkit ja polttamista odottavat vanhat paperit. Ikkunatkin ovat olleet pesemättä jo muutaman vuodenkierron ja osa ikkunanpuitteista on edelleen maalamatta. Maalausta kaipaisi koko talo.

Tekemistä odottivat kaikki ne asiat, jotka muistinkin. Ja enemmänkin. Mutta nyt se ei ahdistanut. Istuin levollisesti pihakivellä ja kuuntelin lintujen laulua.

Mikä oli toisin? Se, että olen talven aikana opetellut ystävystymään keskeneräisyyden kanssa. Olen opetellut hyväksymään, että riitän juuri siihen, mihin riitän. Mitään pahaa ei tapahdu, jos en riitäkään kaikkeen, ainakaan sillä aikataululla, mitä suunnittelin. Elämäni ei tule valmiiksi, vaikka miten yrittäisin. Eikä sen kuulukaan tulla.

Keskeneräisyyden hyväksyminen ei tarkoita, että laittaisin hanskat naulaan ja luovuttaisin. Yritän edelleen hoitaa kesken jääneitä asioita, mutta huolettomammin, ilman taustalta kuuluvaa pakon vaativaa ääntä. Olen vaihtanut sanaparin ”täytyy tehdä” sanapariin ”saan tehdä”. Keskeneräisyydestä onkin vaatimuksen sijasta tullut voimavara, joka pitää hyvällä tavalla liikkeessä ja kiinni elämässä.

Ajatteluuni vaikutti muistokonsertti, jossa sain olla laulamassa. Siellä lapsenlapset muistelivat isoisältä oppimiaan elämänviisauksia. Yksi niistä oli kehotus pitää huolta siitä, että ympärillä on aina kesken olevia asioita. Silloin elämä pysyy liikkeessä ja jokaisessa päivässä säilyy tavoitteita.

”Oman keskeneräisyytensä näyttäminen luo syvää yhteyttä toisiin ja avaa mahdollisuuden elää ihmeissä.”

Keskeneräisyys voikin ahdistuksen sijaan olla turvapaikka, hyväksytyksi tulemista sellaisena kuin on ja vapautumista vaatimuksista. Se on armollisuutta itseä kohtaan.

Keskeneräiseen mieleen mahtuu paremmin myös ajatus Jumalan armosta, jota itsessään valmiin voi olla vaikea ottaa vastaan. Keskeneräisyyteen sisältyy mahdollisuus löytää uusia reittejä – niitäkin, joita ei itse osannut suunnitella.

Oman keskeneräisyytensä näyttäminen luo syvää yhteyttä toisiin ihmisiin ja avaa mahdollisuuden elää ihmeissä, joita liian valmiiseen elämään ei mahdu.

Keskeneräisenä on myös lupa vaihtaa välillä katseen suuntaa. Kesäpaikan pihalla näen odottavien asioiden sijasta sen, mitä olen jo tehnyt. Talon nurkalla ollut romukasa on jo viety metallikeräykseen. Syksyllä istutetut kukkasipulit ovat muuttuneet kukkaloistoksi.

Huomaan ensimmäistä kertaa ajattelevani sitäkin, että myös luonto on kesken, kevät on kesken, vasta matkalla kesää kohti. Kuu on täysi vain kerran kuussa ja jatkaa sen jälkeenkin muuttumistaan.

Kevätpihan tuoksussa mieleeni muistuu joskus oppimani luostarirukous. Kun hengität sisään, lausu mielessäsi: Jumala, kiitos tästä päivästä. Ulos hengittäessäsi lausu: Kaiken keskeneräisen jätän Sinun käsiisi.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 5/2025.