Kauhurokin seniorisarjalainen Alice Cooper totesi jossakin haastattelussaan, että hän ei ole hyväksynyt Kristusta elämäänsä – päinvastoin hän on opetellut hyväksymään sen, että Kristus hyväksyy hänet.

Sinänsä yksinkertainen ajatus pitää sisällään uskonnollisen kokemuksen kovan ytimen: joku välittää minusta sellaisena kuin olen.

Hyväksytyksi tuleminen kuuluu inhimillisiin perustarpeisiin. Jo lapset opettelevat keinoja sen saavuttamiseksi. Muistan omilta ala-asteajoilta sen tunteen, kun oivaltaa saavuttaneensa jonkun porukan hyväksynnän. Hyväksytyksi tulemisen kokemus on kokonaisvaltainen. Sen vaikutukset itsetuntoon ovat valtavat.

Vastaavasti kokemus kelpaamattomuudesta musertaa. Se pakottaa ihmisen julmaan puntariin: mitä minussa on liikaa tai liian vähän, missä on vika?

Kristittyjen keskustelukulttuuri on jossain vaiheessa nyrjähtänyt sen ympärille, mitä pitää hyväksyä ja mitä ei. Moni tuntuu tietävän tarkoin, mitä Jumala hyväksyy tai ei hyväksy.

Eräs liikuttavimpia kuvauksia hyväksynnästä löytyy Victor Hugon klassikkoromaanista Kurjat. Entinen kaleeriorja ja rangaistusvanki Jean Valjean etsii yösijaa, mutta häntä ei oteta nukkumaan edes talliin. Lopulta vanha piispa juottaa ja ruokkii uupuneen ja tarjoaa tälle vielä lämpimän pedin. Kokemus muuttaa maailman kovettaman miehen. Pian Jean Valjean oppii jakamaan kokemaansa eteenpäin. Hänestä tulee hyväntekijä – kurjien ja nyrjähtäneiden hyväksyjä.

USEAMMASSAKIN UUDEN testamentin lukukappaleessa on sama asetelma. Jeesusta lähestyy tuomittu tai tuomittavia tekoja tehnyt henkilö, jonka muut ovat käännyttämässä pois. Jeesus kuitenkin kutsuu jokaisen luokseen. Hyväksyminen saa selvästi hyväksytyssä aikaan muutoksen. Hyväksyminen johtaa hyvään.

Kaikki tämän hetken tuomitut ja syrjityt eivät ole tietenkään tehneet yhtään mitään väärää, vaikka alati joutuvatkin huutokuorojen uhriksi. Jos tuomitsevia massoja ei saada vaiennettua, olisiko kuitenkin mahdollista alleviivata sitä, että huutokuoron sanoma on ristiriidassa kristillisen ihmiskäsityksen kanssa? Uskonnollinen kokemus kumpuaa syvästä hyväksytyksi tulemisen kokemuksesta – tunteesta, että Jumala näkee minut.

Perinteinen väite muiden arvioimiseen keskittyvillä on se, että kyllähän minä hänet hyväksyn, mutta en hänen tekojaan. Toisen identiteetin, tekojen ja elämäntavan arvioimista on vaan valitettavan vaikea irrottaa persoonasta.

Miten kirkko voisi olla yhteisö, joka on tunnettu ennen kaikkea kyvystään hyväksyä, toivottaa tervetulleeksi?

Niilo Rantala