Täällä sitä nyt ollaan – eläkkeellä! Paikassa, jonne vielä hetki sitten tuntui olevan äärettömän pitkä matka. Vaikka mieli asian välillä unohtaakin, kädessä oleva työeläkekortti vahvistaa sen todeksi ja viralliseksi.

Olo on samaan aikaan vapautunut, hämmentynyt ja odottava. Tulevaisuus on jälleen kerran täynnä tyhjiä sivuja. Minulla ei ole aavistustakaan, paljonko niitä on jäljellä – joka tapauksessa vähemmän kuin vielä vuosikymmen sitten. Mutta juuri se tekee jokaisesta tulevasta sivusta entistä arvokkaamman.

Pelkkää tyhjää ei edessäpäin sentään ole. Yrittäjyys ei pääty työeläkekortin saapumiseen: laulut, esiintymiset ja kirjoittaminen jatkuvat. Laulajan ja kirjoittajan ammatti ei ole vain työ, joka lopetetaan tietyssä kohdassa. Se on identiteetti, joka virtaa veressä. Ääni ei tiedä syntymävuottani, eikä luovuus tunne iän tuomia rajoja.

”Enää ei tarvitse laulaa maksaakseen asuntolainaa, vaan saa vapaudesta käsin tehdä niitä töitä, joita sydän valitsee.”

Eläkkeelle siirtyminen on silti rajakohta. Vaikka laulut eivät lopu, niissä soi nyt uudenlainen vapauden soundi. Kaikkien ihanien kohtaamisten keskelläkin työ on ollut myös kuluttavaa selviytymistä: kalenterin täyttämistä, loputtomia keikkakilometrejä, rekkojen valoista häikäistymistä pimeinä öinä ja jatkuvaa stressiä siitä, riittävätkö työt ja rahat ensi kuussa tai ensi vuonna.

Nyt, kun eläke tuo pohjalle turvan, iso taakka putoaa harteilta. Enää ei tarvitse laulaa maksaakseen asuntolainaa, vaan saa vapaudesta käsin tehdä niitä töitä, joita sydän valitsee. Enää ei myöskään tarvitse todistella osaamistaan, vaan voi tehdä asioita ihan vain tekemisen ilosta.

Ikääntyminen muuttaa myös instrumenttia. Vaikka ääni ei soi yhtä korkealta, siihen on tullut elämänkokemusta ja syvyyttä kertoa tarinoita. Eläkeläisellä on se etu, että hän on jo elänyt ne laulujen sanoitukset – erot, kaipaukset ja suuren onnen. Lauluja ei tarvitse esittää tai edes tulkita, vaan ne saa vain elää todeksi jokaisessa nuotissa.

Luonnollisesti tässä kohtaa elämää katson myös taaksepäin. Kiitollisena mietin kaikkea, mitä olen saanut nähdä ja kokea. Olen myös onnellinen luopumisista, joita matkan varrella on tapahtunut. Jokainen koettu luopuminen on valmistanut minua tähän hetkeen. Ne ovat opettaneet, että jostain luopuminen ei tarkoita tyhjyyttä, vaan tekee tilaa uudelle. Siksi pystyn nyt kokemaan eläkkeelle jäämisen vapauttavana ja mahdollisuuksia täynnä olevana asiana.

Eläkkeellä oloni on monin tavoin vielä mielikuvien varassa. Tätä matkaa en ole ennen kulkenut, vaikka olenkin kuullut siitä monia tarinoita. Olen myös huomannut, miten monessa eläkeläiset ovat mukana suurena voimavarana, niin lähipiirissään kuin seurakunnissa ja koko yhteiskunnassakin.

Pientä varaslähtöäkin otin uuteen aikaani jo kesällä. Kuljin ilman aikatauluja soilla ja metsissä haahuillen ja niitä näitä mietiskellen. Joku kutsuisi sitä kai jonkinlaiseksi flow-tilaksi.

Kotiin palasin hillaämpärit, kanttarellipussit ja puolukkasangot täynnä. Nyt on ollut mukava aloittaa eläkepäivät tutut luonnonantimien maut huulilla ja voimat kropassa. Voimaa tarvitaankin, sillä marjasankojen kantamisen lisäksi nämä päivät ilmeisesti tuovat mukanaan myös kaikenlaista uutta pikkukolotusta.

Uteliaana odotan tulevaa. Näin eläkeläisenäkin saan luottavaisin mielin toistella lempilausettani: Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tänään auttaa Herra.

Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 10/2026.

Lue myös:

Kolumni: Toivo kantaa yhdenkin ohrankorren varassa

Kolumni: Kuuden kilometrin päässä unelmasta löytyi pala taivasta

Kolumni: Saarnamiehen tytärtä kannetaan kotiin asti