Tarina kertoo, että ranskalainen elokuvantekijä Robert Bresson kutsuttiin Italiaan ohjaamaan mahtipontista suurelokuvaa Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta. Elokuvamoguli Dino De Laurentiis oli päättänyt tehdä elokuvallisen uskontunnustuksen, jossa Raamatun ensimmäisten yhdentoista luvun tapahtumat näyttäytyisivät koko voimassaan.

Käytyään muutamia keskusteluja kunnianhimoisen tuottajan kanssa Bresson kuitenkin vapautettiin tehtävästään. Visionäärisen ohjaajakandidaatin viimeinen niitti oli ehdotus, että Nooan arkin eläimiä ei kuvattaisi lainkaan. Bresson toivoi, että Rooman eläintarhan asukkaat vietäisiin kävelemään hiekkarannalle, minkä jälkeen hän kuvausryhmän kanssa voisi tallettaa elokuvaan eläinten arkkiin kulkevat jäljet. Se riittäisi todistukseksi ja olisi voimakkaampi kuva kuin tylsästi kameran edessä tallusteleva eläin.

Tämä ei kelvannut De Laurentiisille, jonka mielestä ihmisen täytyi saada nähdä ja kokea kaikki omin silmin.

TUOTTAJAN NÄKEMYKSEEN tiivistyy paljon millenniaalien uskonnollisuudesta. Siinäkin keskiössä on kokemus: näyttäkää minulle, antakaa minun kokea! Tämä välittyy keväällä julkaistusta artikkelikokoelmasta Millenniaalien kirkko.

Valitettavan monet tuntuvat asettavan uskon edellytykseksi kokemuksen. Uskonnollinen tunne on eri asia kuin uskonnollinen kokemus. Tunne suuremmasta voi tyydyttää sydämen, mutta ei vaativaa järkeä. Siksi pelkään, että kaipauksen kohteena ovat aistein havaittavat kokemukset.

Ihmiset eivät kaipaa tunteen välittämää uskonnollista kokemusta, vaan uskonnollisen kokemuksen välittämää todistusta. Tällä pyritään järjellisesti hankkimaan oikeutus omalle hengenelämälle: olen kokenut, olen nähnyt! Kokemukseen perustuva usko on kuitenkin riskialtista. Se pyrkii tyydyttämään järkeä, vaikka jo Blaise Pascal tiesi ettei pidä etsiä järjen uskoa vaan sydämen.

JO VANHASTA testamentista löytyy kuvauksia siitä, kuinka ihminen janoaa Jumalaa. Hän kaipaa todistusta ja sitä, että Jumala paljastaisi itsensä hänelle.

Samoilta lehdiltä löytyvät ensimmäiset katkerat kertomukset siitä, kuinka Jumala ei vastaakaan odotetusti. Tuonpuoleinen todellisuus ei ole meille kokemuksia velkaa. Kysymys on tunteesta ja luottamuksesta, ei elämysmatkasta.

Tässä asiassa osuu oikeaan myös usein turhankin kärkäs pappismunkki Serafim Rose, joka opettaa, ettei uskonnollisen etsinnän tavoitteena saa olla hengelliset kokemukset.

Kokemuksellisuuden edellyttämisen taakse saattaa kätkeytyä vaativaa uskonnollisuutta. Kuka kokee tarpeeksi, mikä on riittävä kokemus?

Kuinka ihminen oppisi näkemään ihmeen jo vähässä? Entä jos meille riittäisikin kaiku Luojasta, eläinten jäljet hiekassa?

Niilo Rantala