Kolumni: Aina Luoja ei lähesty trendikkäässä hiljaisuudessa vaan myös melussa ja räimeessä

Kuva: Jukka Granström

Säveltäjä Gavin Bryars vaelsi Lontoossa ja päätti äänittää kannettavalle nauhurilleen katujen ääniä. Kerran rajoja kokeileva äänitaiteilija törmäsi kodittomaan kadunmieheen, joka nuhjuisen Elephant and Castle -kaupunginosan kulmilla hoilotti vanhoja hengellisiä lauluja. Särkynyt ääni julisti: ”Jesus´ Blood Never Fail Me Yet” (Jeesuksen veri ei ole ikinä pettänyt minua). Kotiuduttuaan Bryars yllättyi. Miehen laulun vire osui täysin yksiin hänen pianonsa vireen kanssa.

Vaikuttunut Bryars päätti antaa miehen väkevälle julistukselle arvoisensa paikan. Joulukuussa 1972 Queen Elisabeth Hallissa äänitettiin miehen laulun taustalle herkkä orkestraatio. Yhtäkkiä kolhiintunutta laulajaa säestävät heleät jouset, taivaallinen harppu ja kuulaat puupuhaltimet. Bryars kertoo, että miksausvaiheessa itku ei ollut studiosta kaukana. Johkin rujossa veisuussa puhutteli. Huuto kaikui syvyydestä, muttei luottoa vailla. Ääni julistaa maailman korventamana, mutta toivosta väkevänä. Yksi modernin minimalismin merkkiteoksista oli syntynyt.

OLEN LAPSESTA asti viehättynyt pyhistä houkista. Ihmisistä, jotka ovat humaltuneet Jumalasta niin, että maailman nuivat säännöt muuttuvat tarpeettomiksi. Heidän käytöksensä on uhmannut moraalia ja heidän elämäntapansa sovinnaisuutta. Hevosenkenkämalli toimii tässäkin: äärimmäinen absurdius lähentelee syvää viisautta, maailmallinen levottomuus muuttuu toismaailmalliseksi rauhaksi.

Kuka sitten kelpaa pyhäksi houkaksi? Idän kirkkojen perinteisen käsityksen mukaan houkka on uskossaan niin vahva ja nöyryydessään niin suuri, että tahtoo seurata Jumalaa mutta välttyä pyhän maineelta. Näin ollen kilvoittelija eli mieluummin ”hulluna” tai ”houkkana” kuin arvostettuna ja hurskaana yhteisön jäsenenä.

Yksi houkkuuden olennainen piirre onkin laskelmoimattomuus. Jumala-suhdettaan rakentava ja lähimmäisenrakkautta toteuttava houkka ei ole ulkokultainen tai harkittu.

MITÄ ENEMMÄN aikaamme seuraan, sitä enemmän huomaan kaipaavani pyhiä houkkia. He muistuttavat minua kristinuskon absurdiudesta, siitä että Jumala ei näyttäydy vain hyvinvoinnissa ja kauneudessa, vaan myös kurjuudessa ja riitasoinnussa. Kristinusko ei avaudu vastauksien, vaan paradoksien kautta. Luoja ei lähesty kaikkia trendikkäässä hiljaisuudessa, vaan myös melussa ja räimeessä.

Keitä aikamme pyhät houkat ovat? Kaivataanko heitä? Kuka nousisi julistamaan, että kirkon aarre ei ole kaikenlainen mukava toiminta vaan myös kaikki ruokakassijonossa seisovat lähimmäiset?

Houkan ääni puhuttelee sileiden pyhimysten ääntä vahvemmin. Se on tämän maailma ääni, joka paradoksaalisesti juuri siksi muistuttaa kirkkaammin siitä toisesta.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!

Ilmoita asiavirheestä
Edellinen artikkeliTällä viikolla sanovat Jutta Urpilainen, Fanny Fröman ja Laura Kolbe
Seuraava artikkeliSunnuntain evankeliumi: Aikomukseksi jäävät teot vain kuluttavat

Ei näytettäviä viestejä