Tämä juttu kuuluu Kotimaa-lehden sarjaan Kirkko ja minä. Siinä ihmiset eri puolilta Suomea kertovat elämästään ja suhteestaan paikalliseen kirkkoon. Tällä kertaa äänessä on eläkkeellä oleva opettaja Terhi Tukiainen Uuraisilta. Venäjänkielentaitoisena hän pitää kotiseurakunnassaan ukrainalaisille pakolaisille Suomi-kerhoa.

”Aloitin venäjän opiskelun yhdessä oppilaiden kanssa vapaatunnillani kolmekymmentä vuotta sitten. Työskentelin musiikinopettajana Palokan yläasteella silloisessa Jyväskylän maalaiskunnassa. Myöhemmin eräs oppilaani sanoi, että venäjän osaamisellani tulee olemaan vielä iso tarkoitus.

Viime syyskuussa Uuraisille muutti ukrainalaisia pakolaisia. Kirkkoherramme Antti Toivio kysyi, voisinko pitää ukrainalaisille Suomi-kerhoa. Kokoonnumme kerran viikossa seurakuntamme tiloissa. Ukrainalaisille se on ennen kaikkea kohtaamisen paikka. He ovat opettaneet minua enemmän kuin minä heitä.

Kävin Ukrainassa vuonna 2013. Sen jälkeen rakkaus maata kohtaan on vain kasvanut.

Yksi ukrainalaisista on hoitanut meillä toisinaan kirkkokahvituksen. Itsenäisyysjuhlassamme ukrainalaiset lauloivat omalla kielellään. Seurakuntamme yhteistyö Uuraisten kunnan ja helluntaiseurakunnan kanssa on ollut luontevaa ja yhteisöllistä. Myös yksittäiset seurakuntalaiset ovat auttaneet.

Isäni kuoli sodan jälkeen syöpään ollessani puolitoistavuotias. Yksinhuoltajaäitini vei minua ja siskoani silloin tällöin Jyväskylän Taulumäen kirkkoon. Isästäni emme juuri puhuneet. Turvauduin ajatukseen Taivaan Isästä.

Muutimme Uuraisille mieheni Heikin aloittaessa siellä kirkkoherrana 1971. Ihastuin kirkon pihan vanhoihin ja korkeisiin koivuihin. Kiinnitin huomioni arkkitehti Alfred Cavénin suunnittelemassa kellotapulissa vanhan rakennusperinteen leveisiin hirsiin.

Kirkossa suuntaan katseeni paikallisen Simo Koskisen puisiin kynttilävalaisimiin ja isoon kynttiläkruunuun.

Elämäni aikana minulla on ollut kolme kotia: koulu, koti ja kirkko. Olen ensisijaisesti opettaja, sitten lasteni äiti ja papin vaimo. Lasten ollessa pieniä pidin pyhäkoulua, kävimme iltatilaisuuksissa ja myyjäisissä.

Minulla on vahva mielikuva adventin ajasta Uuraisten kirkossa. Istun penkissä yksi lapsi sylissä, toinen vieressä ja kolmas kohdussa, koulun ja kodin jouluvalmistelut taakkana harteilla. Silloin pyysin: ”Jumala auta.”

Tammikuussa 1987 mieheni isä, rovasti Olavi Tukiainen kastoi Uuraisten kirkossa perheemme kuudennen lapsen. Samassa juhlassa mieheni kastoi siskoni viidennen lapsen. Se oli hieno hetki.

Pari kuukautta myöhemmin siskoni jäi lastensa kanssa yksin hänen miehensä kuoltua auto-onnettomuudessa. Samalla kastemuiston ylle laskeutui musta verho. Imettäessäni lastani mietin: miksi Jumala, miksi?

Ennen kaikkea toivon, että varsinkin hautajaisiin liittyvissä ja muissakin kohtaamisissa olisi läsnä rakkaus. Siinä on kirkolla kasvun varaa.

Terhi Tukiainen.
Kuva: Virpi Kirves-Torvinen

Uuraisten kirkko

Ristikirkkomuotoisen puukirkon vuodelta 1905 on suunnitellut rakennusmestari J. Wigren. Toteutusvaiheessa mukana oli arkkitehti Yrjö Blomstedt. Kirkossa on yli tuhat sydämen muotoista puuleikkausta. Sitä kutsutaan ”Avointen sydänten kirkoksi”.