– Opiskeluajoista asti olen elänyt hirveällä kiireellä, ja mania vain pahenee. Minua ei enää oikein huvita muu työ kuin kirjoittaminen. Siinä voin mennä omaan maailmaani, jossa olen jumalan asemassa. Tarinassa määrään ihmisten ja asioiden ehdot, kirjailija Raija Oranen sanoo ja näyttää hämmästyttävän virkeältä.

Orasella on ollut päällä jo pitkään hurja työtahti. Muuten tuskin olisi sataa kirjaa sekä tv-sarjojen ja elokuvien käsikirjoituksia syntynytkään. Uudesta ideasta innostuessaan ja ”tukka putkella painaessaan” kirjoittaja on ajanut itsensä monesti loppuun.

Tuorein tarina, alkusyksystä ilmestyvä Kaikki tämä valo -romaani kertoo Anita Välkistä. Teatterilavoilta löydetty, oopperalaulajana superlahjakas maalaistyttö nousi 1960-luvulla monille maailman merkittävimmistä oopperalavoista, Wienin valtionoopperaa ja New Yorkin Metropolitania myöten.

Kansainväliseen suosioon päästyään Välkki ei kelvannut enää kotiareenalleen Suomen Kansallisoopperaan, ja kilpasisaret maailmallakin kampittivat. Oranen kuvaa tätä taiteilijattaren uran tuskallista vaihetta erityisen eläytyvästi ja latautuneesti. Hän kuittaa kertovansa tämän matoisen maailman todellisuudesta.

– Pystyn samastumaan siihen tunteeseen, kun ihminen tulee heitetyksi sivuun. Minullekin on tehty se.

Oranen käsikirjoitti 1990-luvun alussa kaksi ”liian menestynyttä” tv-sarjaa: Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat. Miljoonayleisöistä huolimatta hän ei saanut enää jatkaa käsikirjoittajan uralla, vaikka jatkoi ideoidensa esittämistä 16 vuoden ajan.

– Minulle sanottiin alan sisältä, että tarjoat juttujasi turhaan. Niitä ei oteta, sillä olet jo saanut menestystä tarpeeksi. Sellaista on kateus.

***

Raija Oranen tuntee tulleensa niputetuksi pelkäksi viihdekirjailijaksi, vaikka on saanut myös hyviä kritiikkejä.

Viihdettä tarvitsemme arjen keventämiseen, eikä sitä ole syytä väheksyä ”vakavaan” taiteeseen verrattuna, mutta täytyy tunnustaa, ettei toimittajakaan ollut tutustunut Orasen tuotantoon tämän viihdebrändistä johtuen.

Ennen haastattelua ehdin lukea liki valmiin Anita Välkki -käsikirjoituksen. Ammattitaitoisesti ja vahvalla pohjatyöllä laululinnun lentoon mukaan tempaava teos herätti kiinnostuksen tarttua Mauno Koiviston ajattelua ja elämää syväluotaavaan romaaniin Manu (2019). Se tuotti iloisimman yllätyksen. Jo muistisairaan presidentin elämänkaaren monologimuotoinen kuvaus piirtää elävän, uskottavan ja koskettavan kuvan Koivistosta, jonka nahkoihin kirjailija tuntuu todella päässeen.

Haastattelun jälkeen luetut muotokuvat Mannerheimista (Marsalkan ruusu 2018) ja Risto Rytistä (Toinen mies 2020) ovat niin ikään hyvin kiinnostavaa historian kuvitusta sekä asiapohjansa että kohteidensa persoonaan ja tunne-elämään liittyvien tulkintojen ansiosta.

Lähihistoriamme jättiläisistä vetävästi tehdyt teokset kuvittavat kansamme kohtalonkäänteitä. Oranen alkoi ottaa vuonna 1995 alkaneesta Maan aamu -romaanisarjastaan lähtien selvää siitä, miten Suomi syntyi.

– Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia on hieno romaani. Sen pohjalta on muodostettu myös historiallinen totuus, vaikka se on punaisten kertomus Suomesta, Oranen alustaa.

Linnan näkökulma on torpan ja työväentalon ikkunasta. Oranen katsoo aikakautta uusmaalaisen kartanon ja suojeluskuntatalon vinkkelistä.

– Linnan tulkinta oli 1990-luvulla vielä niin pyhä, ettei siihen näkemykseen saanut koskea. Sain Hesarissa täystyrmäyksen. Samaan aikaan Turun Sanomat piti romaaniani täydellisenä.

Kirjailija arvelee poliittisen asemoitumisensa muutoksen ja ihmiskäsityksensä vaikuttaneen siihen, että hänet sijoitettiin viihdelokeroon.

– Olen poliittinen petturi.

***

Vaatimattomissa oloissa Kainuussa kasvanut Oranen suoritti veljensä kanssa sukunsa ensimmäisinä akateemisen loppututkinnon. Nuoruuden maailmankuvaan vaikuttivat televisiosta silmille vyöryneet Vietnamin sota ja Biafran nälänhätä.

– Hurjassa iskussa ollut Neuvostoliiton propagandakoneisto loi valhekuvia sosialismin hyvyydestä. Me menimme siihenkin halpaan, että uskoimme Suomen hyökänneen vaarallisella tavalla kiltin Neuvostoliiton kimppuun. Luulin, että Ryti oli natsien ystävä.

Oranen työskenteli kaksi vuotta Neuvostoliiton kantaa edustaneiden taistolaisten vähemmistökommunistien Tiedonantaja-lehden toimittajana.

– En ollut perehtynyt kylliksi tosiasioihin. Meille annettu opetus olikin, ettei sinun tarvitse tietää niin paljon itse, kunhan ajattelet niin kuin me puolueessa ajatellaan.

Tiedonantajalla oli hallussaan Moskovan johtaman puolueen linja. Demokratiasta viis, kun vallankumousta edistettiin. Päätoimittaja kävi Neuvostoliiton suurlähetystössä ottamassa vastaan käskyt ja oikeat mielipiteet. Suuri osa lehden ja vähemmistökommunistien rahoituksesta tuli Moskovasta.

Orasen usko aatteeseen romahti hänen nähtyään, ettei Neuvostoliitossa juuri mikään toiminut. Sotaveteraanin tytär järkyttyi päästyään 1990-luvulla selville siitä, että puolueen johdossa oli ollut isänmaan pettureita, jotka tulivat Moskovasta Suomeen tekemään vallankaappausta.

Manu- ja Marsalkan ruusu -kirjat kuvaavat viiltävästi tuota maanpetoksellista toimintaa.

– Pyysin julkisesti puheessani Mäntsälässä anteeksi sotaveteraaneilta sitä, että uskoin nuorena itsekin noita valhejuttuja.

***

Käsikirjoittaja kuvasi Kekkosen aikaa Puhtaat valkeat lakanat -otsikolla, sillä se oli silloinen normi ja pyrkimys. Hän tuntee itsensä välillä hyvin vieraaksi nykyajassa, jossa arvot ja ihanteet ovat muuttuneet.

– Ollakseen arvostettu taiteilija Suomessa pitäisi kuvata kurjuutta ja mässäillä kammottavuuksilla. Vain kaikenlaisen sotkun, epäonnistumisen ja luonteen kieroutumien kuvaaminen on olevinaan oikeaa taidetta. Mitä likaisempaa ja vähäpätöisempää kerrottavaa keksit, sitä paremmin se menee kriitikoilta läpi, kirjailija kärjistää.

Teksteissään hän pyrkii siihen, että kieli on kuin pursi, johon lukija saa astua kaikessa rauhassa miettimättä, mihin helvettiin tämä johtaa.

– Jos mottaa oikealla nyrkillä pahasti, toisella kädellä pitää lohduttaa.

Orasen mielestä on valtava ja vaarallinen erehdys luulla, että esittämällä taiteessa pelkkää pahaa, raadollista ja kamalaa, yhteiskuntaa voitaisiin parantaa. Sen sijaan hän uskoo, että ihmisellä on mahdollisuus vahvistua taiteen ja kauneuden kautta.

Kaivan esiin Välkki-käsikirjoituksesta kohdan, jossa Oranen taitaa ilmaista laulajan suulla omaakin taidekäsitystään:

”Hyvyys, totuus ja kauneus, ne ovat taiteen tarkoitus, niiden löytäminen ja vahvistaminen. Ihmisellä on kyky sekä hyvään että pahaan. Taide on ainoa asia, ainoa toiminto, jonka avulla niitä voidaan etsiä, ei siihen kykene tiede, ei matematiikka, ei filosofia, eivät eettiset ja esteettiset teoriat. Mutta runous, tarinat, laulu, soitto, niissä on järkyttävää voimaa, niiden avulla on jonkinlainen mahdollisuus murtaa julma kuori, herättää hyvä eloon kauneuden avulla.”

– Tunnustan, että nämä ovat minun ajatuksiani. Kannatan klassisia taiteen arvoja, joiden varaan rakennan. Anitan ajatus oli, että hän elää rakkaudelle ja kauneudelle.

Raija Orasen nuoruudessa kristinusko kyseenalaistettiin.

– Meille kerrottiin uusi tarina: tieteellinen maailmankatsomus, jolla poistetaan nälkä, sodat ja epätasa-arvo. Aloimme uskoa siihen.

Organisaatioita vierastava radikaali hylkäsi toveriensa kanssa kirkon. Nykyään hän näkee, että luterilaisuudella on historiallisesti kansaa tasa-arvoistava vaikutus.

– Ihmisen ei tarvitse mennä kenenkään hiippalakin luo, jotta saa yhteyden yläkertaan, vaan jokaisella on oma yhteytensä.

Romaanihahmo Välkki ilmaisee asian hieman samansuuntaisesti:

”Luotan luterilaisten jumalaan jos semmoisen tarve tulee, ja muuten elän jonkin kaikkivaltiaan voiman ehdoilla joille en juuri mitään mahda. En tunne tarvetta polvistua alttareille ja kuvien eteen, minä nöyrryn taivaan ja tuulten voimasta, ylistän lintuja ja salojen susia, antaudun auringolle ja järven virkeille laineille. Siinä on minun syvin uskontoni, siinä että minut luotiin yhdessä muun maailman kanssa, sen osaksi, sen armoille, sen ihanuudesta nauttimaan.”

Orasen ystävistä esimerkiksi Ritva Oksasella on ”kadehdittavan kaunis ja seesteinen suhde uskoon”.

– Minustakin olisi ihanaa mennä sunnuntaisin kirkkoon ja tuntea puhdistuvani, mutta liturgia on huono, musiikillisesti lievästi sanoen vaatimaton. Suomen kirkko on kyllä maailman paras kirkko, mutta hyvyyttä ja kauneutta luovat riitit olisivat tärkeitä.

Jyrki-puolison isä oli kirkkoherra, jonka kauniita puheita miniä kuunteli mielellään, ja jonka lapsenusko oli kadehdittavan puhdas. Monta eri uskontoa ja kansallisuutta sisältävän suvun piirissä ei käydä uskonriitoja.

– Uskonnosta ja politiikasta en enää intä. Se on täysin turhaa. Meistä kukaan ei oikeasti tiedä, mitä tuolla jossain on.

***

Kirjailija luonnehtii maailmankuvaansa hyvin epämääräiseksi. Niinpä hän ei lausu kirkollisissa toimituksissa uskontunnustusta, mutta veisaa virsiä hartaasti.

– Täytyyhän joku voima olla, joka tätä kaikkeutta pyörittää. Ei minulla ole sille muuta nimeä kuin Jumala, vaikken pysty kuvittelemaan persoonallista Jumalaa.

Oranen rukoilee vähän väliä. Hän uskoo, että rukouksella on vahva voima ja vaikutus ihmiseen.

– Höpöttelen epämääräisesti paljolti sitä, mitä lapsena opetettiin koulussa ja rippikoulussa. Ei minua voi sikäli maallistuneena pitää. Heti kun hätä tulee, alkaa se höpötys: Voi, voi…

Kriisitilanteessa, kun viholliset tai susilauma tulevat päälle, tarvitaan suurempaa voimaa, Oranen huomauttaa.

Rytistä ja Koivistosta kertovissa kirjoissa Suomi turvautuu johtajiaan myöten Jumalaan. Presidentin vaimo Gerda Ryti esitti radiossa rukouksen koko kansakunnan puolesta kesäkuussa 1944, jolloin Kannaksen rintama oli murtumassa ja loppu Suomelle näytti tulevan.

– Koko kansa kuunteli tuota rukousta sekä rintamalla että kotirintamalla. Se yhdisti kansan kestämään venäläisten hirvittävän hyökkäyksen. Ilman tällaista henkistä selkärankaa – ja Saksasta saatuja aseita – suomalaiset eivät olisi kestäneet, vaan huonosti olisi käynyt.

Oranen tuntee sielunsukulaisuutta kristinuskon oppeja ja aikansa uushenkisiä virtauksia yhdistäneeseen Gerda Rytiin. Hän ihailee suuresti myös Risto Rytiä, joka tuomittiin sotasyylliseksi Neuvostoliiton pakottamana.

– Ryti pisti vapaaehtoisesti silmukan kaulaansa pelastaakseen Suomen ottaessaan yksin vastuulleen sopimuksen Hitlerin kanssa.

***

Oranen on kirjoittanut muotokuvat viidestä presidentistä, edellä mainittujen lisäksi Paasikivestä ja Kekkosesta.

– Nämä ovat viisi tanssia venäläiseen tahtiin – ja taitava Kekkonen joutui vetämään välillä ripaskaakin.

Kirjailija tutki kahden romaanin verran, oliko venäläisten kanssa pelatessa sisäpolitiikkaankin sotkeutunut Urho Kekkonen niin paha mies kuin väitettiin. Presidentin kuoleman jälkeen moni vanha Neuvostoliiton myötäilijä, presidentin perässähiihtäjä ja hiljaa pysynyt henkilö heräsi muka ensi kertaa suomettuneen Suomen todellisuuteen.

– Kekkonen oli kiivas ja kiihkeä muttei mikään murhamies silloinkaan, kun hänet pantiin 17-vuotiaana poikana punaisia teloittaneeseen ryhmään. Se oli traumaattinen kokemus.

Oranen arvioi Kekkosta takuumieheksi suhteessa Neuvostoliittoon. Pienen maan ja sen presidentin oli pakko kuunnella Moskovan ääntä.

– Kekkonen pani venäläisiä vastaan niin pitkälle kuin pystyi ja sai monta hyvää asiaa tehtyä. Uskomattominta on se taloudellinen hyvinvointi, joka hänen kaudellaan luotiin.

Lähihistoriaa avaavat romaanit osoittavat, että kansalaiset saavat kyllä kiittää itseäänkin. Silloinkin kun venäläiset halusivat valita jo dementoituneen Kekkosen jälkeen alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen, joka olisi ollut täydellisesti hallittavissa, Suomi valitsi viisaan ja varovaisen, Venäjän historiaan ja kieleen paneutuneen sotaveteraanin. Äärikommunistien vihaaman Koiviston pääsy presidentiksi piti estää. Moskovasta levitettiin – muun muassa Tiedonantajan ja sadan tärkeän talouselämän vaikuttajan kautta – käsitystä, että Karjalainen on valittava.

***

Raija Oranen kertoo intensiivisesti ihmisistä, joiden tarinoihin on syöksynyt sisään suorastaan maanisella tarmolla. Hän yrittää ymmärtää, tutkittaviaan tuomitsematta, miksi historian henkilöt toimivat niin kuin toimivat.

– Romaanin tekijä on kuin luoja, jonka täytyy rakastaa lapsiaan. Ihmisestä ei voi kirjoittaa, ellei mene hänen päänsä sisään, moniin kohteisiinsa kirjoittaessa rakastunut kirjailija toteaa.

Jokainen ihminen on tärkeä sillä paikalla, johon on historian virrassa sattunut osumaan, mutta voiko jonkun nostaa muiden suomalaisten yläpuolelle?

Kirjailija viittaa epäröimättä Mannerheimiin, jolla oli valtavan pitkä ja ansiokas ura sekä sotilaana että poliitikkona, mahdollisimman raskaissa historian vaiheissa.

– Hän oli äärimmäisen taitava ja sitkeä. Sitä ihmistä joutuu pakosti ihailemaan. Monta erilaista elämää elänyt Mannerheim on Suomen historian ykkönen. Ylivoimainen hahmo.

Itsenäisellä Suomella on ollut erinomainen herraonni aina Sauli Niinistön päiviin asti, Oranen summaa. Kansan ei ole tarvinnut katsella kärjessään ”Trumpin kaltaisia typeryksiä”, sillä se ei ole äänestänyt niitä johtoon.

– Pidän suuressa arvossa sitä, että suomalaiset ovat aika yksimielisiä isoista ja tärkeistä asioista ja vaalikamppailutkin ovat pysyneet tolkullisina.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.

Ilmoita asiavirheestä