Kirjailija Kaisa Viitala alkoi ihmetellä, miksi hänen päähenkilönsä ovat aina tervejalkaisia. Agnekselle hän päätti kirjoittaa käteen kepin. Sen avulla ärsyttävän itsetietoinen hahmo nilkuttaa vauhdikkaasti 1700-luvun Skotlannissa. Viihdettä ja valistusta lukijoilleen tarjoavan Viitalan omassa elämässä pohjavireenä on luottamus kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi luoneeseen Taivaan Isään. Ihmisen ja Kristuksen väliin ei saa asettaa mitään, hän ajattelee.
Seinäjoen Pohjassa sijaitsee rivitaloasunto, jonka erään huoneen uumenissa syntyy historiallista proosaa ajoittain päätähuimaavaan tahtiin. Täällä ovat syntyneet myös 1700-luvun Skotlannissa elävä liikuntarajoitteinen Agnes ja tuulisilla nummilla elävien klaanien salaisuudet.
Kirjailija Kaisa Viitalan muusana toimii Mustikka, raidallinen löytökissa, joka kerää rohkeutta tulla tutustumaan. Enemmän se pitää niistä päivistä, jolloin talossa ei ole vieraita ja emäntä luo kaikessa rauhassa Agnesin suhdetta Fingaliin. Nummien kutsu -sarjan ensimmäisessä osassa suhde tähän ylämaalaisklaanin vahvaan päällikköön kypsyy vähitellen vihasta rakkaudeksi.
– Agnes on vahva nainen, joka ei suinkaan aina osoita vain nöyrää kiitollisuutta olemassaolostaan, niin kuin vammaisen naisen monien mielestä kuuluu.
Sarjan kahden ensimmäisen osan myyntiluvut ovat olleet sellaiset, että Viitala on saanut avata haastatteluissa kirjailijuuttaan viime aikoina tiuhaan. Hän istuu olohuoneensa sohvalla ja vakuuttaa, että kertoo työstään mielellään. Kepit ja rollaattori on asteltu käsien ulottuville, ja kotoa lähtiessä mukana on useimmiten henkilöauton takakonttiin taittuva kevytsähköpyörätuoli.
Huonojalkainen putoaa väliin
Agneksen hahmo on saanut kiitosta siitä, että se on virkistävän erilainen. Sitä tämä pippurinen pakkaus on myös Kaisa Viitalalle itselleen.
Agnes alkoi syntyä, kun Viitalan synnynnäinen luustosairaus rupesi parinkymmenen helpomman vuoden jälkeen oirehtimaan vaikeasti. Hän muisti silloin eräältä kustantajalta 14-vuotiaana saamansa kohteliaan hylkäävän palautteen: ”Kirjoita lähempää omaa elämääsi.”
– Rupesin miettimään, miksi kirjoitan aina tervejalkaisista.
Agnes on kuin Kaisa. Hän tarvitsee apuvälineitä, mutta pystyy kuitenkin kävelemään. Heidän kaltaisensa putoavat yhteiskunnassa usein tervejalkaisten ja pyörätuolilla liikkuvien väliin, Viitala harmittelee. Esteettömyys suunnitellaan enimmäkseen pyörätuolilla liikkuvan näkökulmasta.
– Meitä omin jaloin mutta huonosti liikkuvia ei ajatella missään.
Viitala uskoo, että Nummien kutsu -sarjan suosio perustuu Agnesin hahmon samaistuttavuuteen. Niitä hän voi ärsyttää, joiden mielestä vammaisen pitäisi vain kiittää kädet ristissä, että saa olla olemassa, eikä mitään saisi pyytää.
– Agnesiin voi samaistua kuka tahansa, jolla on mitä tahansa heikkoutta tai vaikeutta elämässään. Agnes on sellainen kuin on.
Sarjan ensimmäinen osa Klaanin vieraana voitti Storytelin suuren äänikirjakilpailun romantiikka ja feel good -sarjan, ja sekä siitä että sarjan toisesta osasta Klaanin suojeluksessa otettiin jo pari kuukautta ilmestymisen jälkeen toinen painos.
– Hämmästyin, että kustantaja määritteli teokset historialliseksi romantiikaksi. Romantiikka ei ole pääasia. Ensimmäisessä osassa Agnes ja Fingal saavat toisensa, mutta jo seuraavassa osassa eletään avioliiton arkea.
Onnellinen loppu
Viitala lajitellaan usein kirjailijaksi, joka luo viihteellistä ja helposti lähestyttävää proosaa, jossa on ihmissuhdekiemuroita ja onnellinen loppu.
– Kirjoitan historiallisia kertomuksia, turha rajata sen tarkemmin.
”Päässäni pyörii elokuva, ja kirjoitan mitä näen.”
Kyky ympäröidä lukija satojen vuosien takaisella miljööllä näyttää onnistuvan Viitalalta kuin itsestään. Höyryävän mustan teen Agneksen kupissa voi maistaa, ja nenässä tuoksuvat Ylämaan nummien kanervat ja kostea ruoho.
Onko aistivoimaisen todellisuuden luominen laskelmoitua vai syntyykö se intuition varassa?
– Se on molempia. Päässäni pyörii elokuva, ja kirjoitan mitä näen, mutta yksityiskohdat ovat vaikeita, Viitala tunnustaa.
Kirjan moniulotteinen maailma syntyy kuitenkin juuri yksityiskohtien avulla, ja siksi historiallista tarkkuutta tavoitteleva kirjailija on selvittänyt esimerkiksi kölninveden saatavuutta Edinburghissa ja kuun asennon jouluyönä 1728.
Viitala opiskeli yliopistossa pääaineenaan Suomen historiaa ja sivuaineena kirjallisuustiedettä, joten työkalujen käyttöohjeet on luettu.
Esikuvana Anni Polva
Suurimman osan tuotannostaan Viitala on kirjoittanut tyttönimellään Kaisa Ikola, joka on monille tuttu Hullu luokka -sarjasta. Mentyään naimisiin hän jatkoi romaanien julkaisemista Ikola-nimellä. Karisto kuitenkin toivoi, että uuden sarjan teokset julkaistaisiin nykyisellä nimellä.
Esikoisteoksensa Lauran syyslukukausi Viitala kirjoitti 12-vuotiaana. Hän oli jo silloin päättänyt, että hänestä tulee kirjailija. Intoa loivat Anni Polvan Tiina-kirjat.
Viitala on paitsi tuottelias kirjoittaja myös ahkera pitämään yhteyttä lukijoihinsa. Hänen Betty-kirjojensa ympärille on syntynyt ainutlaatuinen yhteisö.
Betty sai alkunsa Lucy Maud Montgomeryn Anna-sarjan ja Louisa May Alcottin Pikku naisia -klassikon lumoissa. Bettyn ei pitänyt koskaan olla mitään muuta kuin salainen lepopaikka silloin, kun koulu- ja kustannusmaailma alkoivat väsyttää liikaa. Juuri siksi Bettyn maailman luominen oli niin suuri nautinto, Viitala kertoo.
Teinityttö sitoi syntyneet tarinat käsin kahdeksi kirjaksi ja unohti ne kaapin perälle. Kun hän toistakymmentä vuotta myöhemmin paljasti niiden olemassaolon bloginsa lukijoille, nämä saivat hänet julkaisemaan tarinan jatkokertomuksena verkossa.
Betty sai nopeasti ystäviä, ja he pyysivät tarinalle jatkoa. Ehkä yksi osa, Viitala ajatteli. Nyt Betty-kirjoja on jo 16. Bettyn ystävillä on oma Facebook-ryhmä ja he ovat tavanneet myös livenä kirjailijan kanssa.
Veli luki ääneen
Lapualla herännäishenkisessä maatalossa kasvaneella Kaisa Viitalalla on 18 vuotta vanhempi isoveli Hannu, joka rakastaa kirjoja. Veli luki niitä ääneen kahdelle pikkusiskolleen, Kaisalle ja kehitysvammaiselle Marialle.
– Ilman sisaruksiani en olisi kirjailija.
Hannulla oli hakattava matkakirjoituskone, jota pikkusisko sai lainata. Veli näki Pirkka-lehdessä ilmoituksen kirjoituskilpailusta, liuskat lähetettiin sinne ja pian perheessä oli ensimmäisen teoksensa julkaissut teinikirjailija.
Palkintorahoilla Kaisa osti sähkökirjoituskoneen. Mutta sitten hän kaatui koulun pihassa, luita murtui ja edessä oli pitkä sairaalareissu.
– Toipumisaikana opettelin kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä. Olen siinä hirmuisen nopea.
Tehokkuutta tärkeämpi lapsuudenkodin perintö on kuitenkin kaikkien ihmisten kunnioittaminen. Kun Maria syntyi, kehitysvammaisia perheenjäseniä monesti hävettiin. Mutta ei Ikolassa. Kun taloon tuli vieraita, kaikki lapset esiteltiin tasaveroisina.
– Maria oli rakas ja raskas. Hän ei ollut mikään söpö kehitysvammainen, kyllä häneen väsyi. Hän vei vanhemmilta aikaa ja huomiota. Minuun Maria suhtautui valtavan suojelevasti.
Poikaystävä läpäisi testin
Kaisan löydettyä seurustelukumppanin pari halusi käydä yhdessä tapamaassa Mariaa.
– Hän katsoi Samia ja sanoi kaikki kirosanat, jotka osasi. Meitä nauratti niin lujaa! Testin läpäistyään Samista tuli Marialle hyvin rakas.
Kirjailijan työnsä ohessa Kaisa Viitala työskentelee Herättäjä-Yhdistyksen viestintäsuunnittelijana. Herännäisyyden henki elää hänessä haluttomuutena arvostella toisten jumalasuhdetta ja haluna tehdä toisten elämästä hyvää. Armo on ehdotonta.
– Ihmisen ja Kristuksen väliin ei saa asettaa mitään. Sieltä se armo tulee, muisti sitä tai ei.
Viitalalle kristinuskon ydinsanoma merkitsee täydellistä turvallisuutta silloinkin, kun hän on epävarma ja epäilee. Hän tarvitsee usein herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen ohjetta, että kun ei muuta jaksa, voi kuitenkin sairastaa Herralle.
– Kristus rakastaa minua, olipa minun fiilis mikä tahansa.
Tämä rakkaus välittyi Viitalalle jo lapsena Lapuan kirkossa, seuroissa ja äidin touhutessa seurakunnan diakoniatyön vapaaehtoisena kylätoimihenkilönä.
Muista Mariaa
Kun tytär alkoi vetää kirjoittamisellaan puoleensa huomiota, vanhemmat varoittivat ylpistymästä väärällä tavalla. He muistuttivat kertomaan haastatteluissa aina myös Mariasta, etteivät juttujen lukijat kuvittelisi vain menestyvän lapsen kelpaavan.
Maria on mukana monessa hyvässä lapsuudenmuistossa, mutta yhdessä ihanimmasta Kaisa on yksin. On kaunis kesäilma ja hän kulkee kirjansa ja vihkonsa kanssa Lapuanjoen varressa sijaitsevaan piilopaikkaansa kissa kintereillään. Siellä hän on piilossa maailmalta ja luo toisen, oman maailmansa.
Vaikka luiden murtumisia seuranneet sairaalajaksot olivat kivuliaita, niissäkin oli hyvät puolensa. Hän oppi lukemaan ihmisiä sanojen takana.
– Joku toimittaja on kysynyt, olisinko kirjailija ilman sairauttani. En voi tietää.
Kivusta huolimatta tai sen ansiosta Viitalasta on tullut huippusuosittu. Hän iloitsee erityisesti siitä, että Agnesin elämän kautta moni ihminen on oppinut jotakin vammaisuudesta.
Mitä myyntiluvut merkitsevät hänelle itselleen?
– Hienoa olisi sanoa, etteivät mitään, sillä taide on arvokasta itsessään. Tämä ei tietysti pidä paikkaansa. Totta kai seuraan lukuja jo ihan niiden tuoman lisätienestin vuoksi.
Viitalan julkinen profiili näyttää, että myös yhteys lukijoihin ja heidän antamansa palaute on hänelle tärkeää.
Äiti pääkonttorissa
Sami Viitala tulee sisään kesken haastattelun. Hän on ollut autotallissa ja yrittänyt saada kuntoon pariskunnan kakkosauton akkua.
Akkuja on latailtu yhdessä jo parikymmentä vuotta, joista 15 pariskunta on ollut naimisissa. Jalasjärveltä kotoisin oleva taloushallinnon ja it-alan osaaja löytyi kirjeenvaihtoilmoituksella. Parin kuukauden kirjoittelun jälkeen he menivät ensimmäisille treffeille.
Siinä kohtaa vaikutti, että kirjojen tekeminen oli Kaisan elämässä ollutta ja mennyttä. Puoliso ei aavistanut, että heidän yhteisessä kodissaan ramppaisi joskus toimittajia ja vaimo juoksisi kirjallisuustapahtumissa eri puolilla maata.
Se, mikä on kaiken keskellä pysynyt, on lapsen usko. Kaisa Viitalan äiti kuoli viisi vuotta sitten. Kun hän oli käynyt taivaassa taloksi, Kaisa uskoo hänen menneen pääkonttorin Pääjohtajan luokse puhumaan tyttärensä kirjoista.
Pian ihan vieraalta kustantajalta tuli yhteydenotto ja pyyntö saada julkaista uudelleen kaikki Viitalan siihen mennessä julkaistut teokset. Tämän myötä syttyi into kirjoittaa uutta, ja syntyi Nummien kutsu -sarja.
Äidin kukkalaitteen nauhaan tytär halusi säkeen Siionin virrestä numero 5. Se on hänen lempivirtensä. Viimeinen säkeistö koskettaa erityisesti: Kun oma pohja vajoaa, niin armo yhä kannattaa. Sen päällä niin kuin kallion, minulla turvapaikka on.
Kammona kaatuminen
Oman pohjan vajoaminen on tuntunut usein olevan lähellä, kun Kaisa Viitalan sairastama harvinainen luuston haurautta aiheuttava sairaus on näyttänyt inhottavimmat kasvonsa.
– Sairautta hankaloittaa jokaiselle harvinaissairaalle tuttu lääkärien välinpitämättömyys, Viitala napauttaa.
”Jumala onneksi kestää sen, että räyhään ja riehun ja paiskon tavaroita.”
Varsinkin liukkaina aikoina häneltä kuluu paljon voimia ympäristön tarkkailuun – ettei vain kaatuisi. Sauvat, rollaattori ja särkylääkekoktaili ovat jokapäiväistä seuraa.
– Kivun suhteen minussa ei ole sankaria.
Viitala kääntää puheen mahdollisuuksiin. Korona-aikana videokokouksista tuli arkipäivää, ja viestintäsuunnittelijan työhuone Herättäjä-Yhdistyksen toimistolla Lapualla on kätevästi alakerrassa.
Kun on hyvä päivä, hän ei mielellään ajattele kärsimystä. Ja huonona päivänä eletään hetki kerrallaan. Kun jalka katkeaa, kivut ovat kovat. Paareille nostamisessa olisi tarpeeksi, mutta sen jälkeen pitää vielä matkustaa ambulanssissa pari tuntia sairaalaan Tampereelle.
– Jumala onneksi kestää sen, että räyhään ja riehun ja paiskon tavaroita.
Asioilla on aina puolensa. Sairaalan sängyssä helvetillisen tuskan kanssa valvoessaan hän on joskus naputellut puhelimella pari lukua kirjaa.
Itketkö sinäkin, Jumala?
Mitä Viitala vastaa kysymykseen, miksi Jumala sallii kärsimyksen?
– Kysyn mieluummin, miksi me ihmiset sallimme kärsimyksen. Jouko Mäki-Lohiluoma teki tästä Nuoren seurakunnan veisukirjaan laulun: Itketkö sinäkin Jumala, kun näät, ettei rakkaasi piittaa? Tältäkö tuntuu, kun ojennat kätesi ja ihminen kintaalla viittaa?
Jos joku kärsimyksestä viisaasti puhunut pitää mainita, Kaisa Viitala mainitsee Saima Harmajan, 23-vuotiaana tuberkuloosiin menehtyneen runoilijan.
– Kuulun vielä sellaiseen sukupolveen, joka kasvoi Harmajan runojen kanssa.
Nykyisin Kaisan vapaa-aika ei kulu niinkään runojen vaan dekkareiden parissa.
– Dekkareista opin kirjoittamaan kudelmia ja säilyttämään yllätyksiä. Kirjoittaminen on yhtä jännittävää minulle kuin lukijalle, koska en koskaan etukäteen tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Agnesin puoliso Fingal onnistui yllättämään kirjailijan täysin. Alussa itsevarma ja ylimielinen mies osoittautui ensimmäisessä omassa luvussaan araksi ja epävarmaksi. Joskus Nummien kutsun hahmot hihittävät luojalleen eivätkä suostu kertomaan, mitä ne aikovat seuraavaksi ryhtyä puuhaamaan.
– Mutta ovat ne aina kertoneet lopulta.
Romaanihenkilöidensä maailmassa Kaisa Viitala on onnellinen. Parasta on tavallinen arki, jolloin voi tehdä päivätyötä viestintäsuunnittelijana Herättäjä-Yhdistyksessä ja harrastuksena kirjoittaa. Sen suurempia unelmia hänellä ei ole.
Paitsi että kustantajan kanssa on jo vähän uusiakin suunnitelmia.
Kaisa Viitala on 26.10. klo 12.30-13.00 Helsingin Kirjamessujen Esplanadi-lavalla Hyvän mielen sunnuntaissa kertomassa historiallisesta romantiikasta yhdessä Ulla ja Marko Susimetsän ja Satu Tähtisen kanssa. Kaisan voi bongata messuilta muutenkin viikonlopun aikana.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/2025.
Ilmoita asiavirheestä