Isä ja aikuinen tytär ovat kahdestaan tunturissa, kun moottorikelkka kaatuu. Tällin saanut isä onkin yhtäkkiä epävarma sijainnista ja etäisyyksistä. Jossakin on autiotupa, mutta kuinka kaukana ja jaksavatko he kävellä sinne? Alkaa hidas vaellus uhkaavan lumipyryn varjossa. Tyttärestä ei ole apua, hän ei ole maastossa yhtä kotonaan kuin isänsä, vaikka pitäisi olla. Ei erota tuntureita toisistaan, ei osaa lukea luonnon merkkejä, vaikka pitäisi.
Tytär on palannut opiskelupaikkakunnalta pohjoiseen toipuakseen erosta. Hänen sisäisen monologinsa kautta lukija pääsee kärryille niin kariutuneesta parisuhteesta kuin siihen johtaneista tapahtumistakin, aina lapsuudesta saakka.
Lopulta tupa löytyy ja isä ja tytär pääsevät suojaan myrskyltä. Lumen saartaman autiotuvan ajattomassa hämärässä tytär ottaa puheeksi asioita, joista perheessä ei ole ennen puhuttu.
Miksei isä puhunut lapsilleen saamea? Miltä tuntuu, kun yksikään lapsista ei jatka poronhoitajana? Miksei isä opettanut, vaikka tytärtä olisi kiinnostanut?
Isän niukkasanaiset vastaukset turhauttavat tytärtä, mutta vähitellen alkaa orastaa jonkinlainen ymmärrys. Omaa lapsuuttaan pidemmälle katsoessaan tytär näkeekin lapsen, joka joutui sisäoppilaitokseen eroon vanhemmistaan ja jota kiellettiin puhumasta omaa kieltään.
Sorron mukanaan tuoma häpeä, puolikielisyys ja näköalattomuus siirtyvät sukupolvelta toiselle. Siitä kärsii myös kirjan kertoja, joka lapsuudessaan odotti pääsevänsä etelään ollakseen joku muu ja nyt aikuisena kipuilee kulttuurinsa menettämistä.
Puiden luo on hieno kuvaus identiteetistä ja yrityksestä ymmärtää. Takaumien ja nykyisyyden välillä vaihteleva kerronta pitää imussaan loppuun asti.
Ella-Maria Nutti on kotoisin Jällivaarasta, Ruotsin Lapista. Häneltä on suomennettu myös esikoiskirja Pohjoisessa kahvi on juotu mustana.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä