Milarepan (10521135), tiibetiläisten eniten rakastaman pyhimyksen, kuolemasta kerrotaan värikkäästi ja seikkaperäisesti vuonna 1488 muistiin kirjoitetussa elämänkerrassa. Vähän ennen kuolemaansa Milarepa oli kertonut siirtyvänsä kuollessaan välittömästi Aksobhya-nimisen buddhan hallitsemaan puhtaaseen maahan nimeltä Ylin ilo. Samalla hän kuitenkin lohdutti oppilaitaan buddhalaisittain epätyypilliseen tapaan: ”Kutsukaa minua rukouksin milloin vain tahdotte. Olen luonanne aina, kun vilpittömästi kutsutte minua. Mitä pyydättekin, täytän toiveenne.”
Lukuisten ihmisten sanotaan nähneen, kuinka Milarepa nousi kuoltuaan taivaaseen. Ennen lopullista katoamistaan hänen kerrotaan ilmestyneen lukuisia kertoja oppilailleen ja kannattajilleen erilaisissa hahmoissa.
Kertomus Milarepan kuolemasta välittää poikkeuksellisen väkevästi viestiä kuoleman voittamisesta. Kuoleman voittamista koskevien uskomusten yleisyydestä johtuen monet ovat ajatelleet koko uskontoilmiön kumpuavan ihmisyyteen kuuluvasta kuolevaisuuden tiedostamisesta.
On kuitenkin liioiteltua pitää kuolemaa kaiken uskonnollisuuden alkusyynä. Kuolema ja erityisesti kuolemattomuus eivät ole olleet kaikissa uskonnoissa keskeisimpiä huolenaiheita. Antropologien kuvaukset metsästäjäkeräilijäkansojen kulttuureista todistavat siitä, että tämänpuoleiset huolet ovat niissä usein tärkeämpiä kuin sielun kohtalo kuoleman jälkeen.
Tansanian pohjoisosassa Eyasi-järven rannalla elävät hadzat eivät esimerkiksi näytä vaalivan minkäänlaisia uskomuksia kuolemanjälkeisestä, ja myös kuolemanrituaalit ovat äärimmäisen yksinkertaiset. Hautapaikkaa ei merkitä eikä siellä vierailla myöhemmin. Hadzat ajattelevat, että ruumis mätänee haudassa ja siihen päättyy ihmisen sosiaalinen ja henkinen olemassaolo.
Kuolemanjälkeistä elämää koskevien käsitysten kirjo vaihtelee eri kulttuureissa äärilaidasta toiseen. Vaihtelua ei esiinny pelkästään eri kulttuurien ja uskontojen välillä, vaan myös saman uskonnon sisällä käsitykset saattavat vaihdella huomattavasti. Näistä varauksista huolimatta on valaisevaa tehdä kiertoajelu maailman suurten uskontoperinteiden opetuksiin kuolemasta. Pyrin kiinnittämään huomiota sellaisiin suuntauksiin, jotka ovat osoittautuneet erityisen elinvoimaisiksi.
Itä-Aasian buddhalaisuus
Lähdetään liikkeelle kaukaa. Kaukoidässä vaikuttaa vaikutusvaltainen buddhalaisuuden suuntaus, jota nimitetään puhtaan maan buddhalaisuudeksi. Esimerkiksi Japanissa se on kannattajamääriltään selvästi kaikkein suurin suuntaus. Buddhalaisen kosmologian mukaan maailmankaikkeudessa on lukemattomia erilaisten olentojen asuttamia maailmanjärjestyksiä, niin kutsuttuja buddhakenttiä. Niitä on kahdenlaisia, puhtaita ja epäpuhtaita. Itse elämme yhdessä tällaisista epäpuhtaista buddhakentistä.
Epäpuhtaille buddhakentille on ominaista, että niistä löytyy kaikki kuusi olemassaolon piiriä, joihin olennot syntyvät menneen elämän tekojen mukaisesti: ihmisten, eläinten, taistelevien jumalten, jumalten, kiusattujen henkiolentojen ja helvetin asukkien piirit. Puhtaissa buddhakentissä sen sijaan on mahdollisuus syntyä ainoastaan ihmisenä tai jumalana. Helvettiä tai muita alempia olemassaolon piirejä niissä ei ole.
Puhtaan maan buddhalaisuus nojautuu buddhalaisiin pyhiin kirjoituksiin, jotka kuvaavat Amida-nimisen buddhan puhdasta maata (Amida on japaninkielinen muoto, alkukielellä sanskritiksi buddha on nimeltään Amitābha, ”Ääretön valo”, tai Amitāyus, ”Ääretön elämä). Tutkijat olettavat kirjoitusten olevan peräisin ajanlaskun alun tietämiltä Intian luoteisosista, nykyisen Kashmirin tai Pakistanin alueelta, josta noihin aikoihin kulki vilkas kauppareitti Kiinaan.
Valtaosa näiden kirjoitusten sisällöstä on omistettu puhtaan maan erinomaisuuden ja ihmeellisen kauneuden kuvailuun. Sinne syntyvillä olennoilla on myös kaikenlaisia ihmeellisiä kykyjä. Heillä on jumalallinen silmä, jolla he kykenevät näkemään kaikkiin maailmoihin ja heidän elinikänsä on rajoittamaton. Oleellisinta kuitenkin on, että kaikki, jotka kyseiseen puhtaaseen maahan syntyvät, tulevat saavuttamaan täydellisen buddhatilan – niin ihanteelliset olosuhteet valaistumiseen siellä ovat.
Tässä ajatuksessa piileekin syy siihen, miksi koko suuntaus alkoi kehittyä suosituksi ja omintakeiseksi pelastustieksi buddhalaisuuden piirissä. Buddhalaisen opetuksen valtavirta on aina korostanut sitä, että valaistumisen saavuttaminen on kovien ponnistusten takana. Puhtaan maan kirjoituksista kuitenkin avautuu toisenlainen mahdollisuus, joka tarjoaa toivoa myös niille, joiden kyky ponnistella moraalin, meditaation ja viisauden kehittämisessä on heikko.
Pelastuksen voi saavuttaa kuka tahansa, joka luottaen turvautuu omien voimiensa sijasta Amida-buddhaan, joka on etukäteen valmistanut kaikille olennoille helposti saavutettavan puhtaan maan.
Hindulaisuus
Uskontoperinne, jota nykyisin nimitetään hindulaisuudeksi, pitää sisällään useita historiallisia kerrostumia ja itse asiassa toisistaan tyystin poikkeavia katsomuksia, joissa käsitykset ihmisenä olemisesta, elämästä ja jumaluudesta nähdään hyvin eri tavoin. Koska yksikään katsomusjärjestelmä ei onnistunut pyyhkimään edeltäjiään pois, vähitellen syntyi intialaisille luonteenomainen tapa olla yksissä tuumin ja jokseenkin hyvässä sovussa täydellisen erimielisiä katsomuksellisista kysymyksistä.
Hindulaisuuden kolmesta pääuomasta varhaisin on vedalainen uhrirituaaliperinne, joka keskittyy perheen ja suvun ympärille ja joka tähtää esi-isien taivaaseen pääsyn varmistamiseen. Vähän sitä myöhempi vedalainen perinne on upanishadeissa (Veda-kirjojen viimeinen osa) ilmi tuleva maailman hylkäävä asketismi, jonka päämäärä on todellisuuden perimmäisen ykseyden oivaltaminen ja jälleensyntymien ketjun katkaiseminen. Kolmantena uomana on palvonnallinen teismi, jossa päämääränä on ikuinen yhteys persoonalliseen jumalaan tämän omilla taivaallisilla asuinsijoilla.
Kaksi ensimmäistä, rituaalisen toiminnan ja askeettisen tiedon tie pohjautuvat veda-kirjoituksiin ja korostavat siksi pappiskastille erityistä tietotaitoa ja pätevyyttä, joka oli alimmilta kasteilta kokonaan suljettu. Nämä pelastustiet ovat siksi olleet luonteeltaan jokseenkin elitistisiä. Intialaisten suuren enemmistön uskonnollisiin tarpeisiin ne eivät näytä koskaan tyydyttävästi vastanneen.
Palvonnallinen teismi sen sijaan on avoin kaikille yhteiskuntaluokille ja on ohittanut ne suosiossa helposti. Viimeisten vuosikymmenien aikana intialaisten kohonnut kulttuurinen itsetunto ja kastiyhteiskunnan heikentyminen on nostamassa palvonnalliset perinteet ennennäkemättömään kukoistukseen.
Suomalaisittain tutuin palvonnallisen hindulaisuuden perinne on gaudiya-vaishnavismi, joka tunnetaan paremmin länsimaissa Hare Krishna -liikkeenä 1960-luvulla tänne rantautuneen Kansainvälisen Krishna-tietoisuus -yhteisön (ISKCON) populaarin nimityksen mukaan. Kyseessä on Bengalissa 1500-luvulla alkunsa saaneesta suuntauksesta, jonka mukaan Krishna ei ole Vishnun inkarnaatio, vaan perimmäinen todellisuus itse, jumaluuden korkein henkilöitymä.
Tämän perinteen mukaan heti aineellisen todellisuuden yläpuolella on tiedon tien kautta vapautuneiden sielujen asuinpaikka eli Siddhaloka. Sen yläpuolella on lukematon määrä henkisiä taivaita. Korkeimpana on Krishnaloka, paikka jossa Krishna seurueineen asustaa. Tämä jakaantuu kolmeen osaan: Dvārakā, Mathurā ja Vrindāvana.
Vrindāvanaan pääsevät vain ne, jotka ovat kehittäneet itsessään kaikista sovinnaisuuksista vapaan rakastavan ja läheisen palvelussuhteen Krishnaan. Bhakti eli rakastava suhde persoonalliseen Jumalaan1 ei kuitenkaan ole ominaisuus, jota ihmiset voisivat itse itsessään aikaansaada, vaan se on Jumalasta itsestään peräisin.
Gaudiya-vaishnavismin opin mukaan suhde persoonalliseen Jumalaan kehittyy vastavuoroisessa prosessissa, jossa ihminen antautuu yhä täydellisemmin Jumalalle ja vastaavasti Jumala antaa itsensä yhä täydellisemmin palvelijalleen, mikä ihmisen kannalta näyttäytyy ansaitsemattomana armona.
Juutalaisuus
Juutalaisuuden myötä palaamme maan pinnalle, meille ehkä tutumpaan ympäristöön. Luomisuskosta johtuen Abrahamin uskontojen pohjavireenä on varsin erilainen sävy kuin idän uskonnoissa. Vaikka syntiinlankeemuskertomus tuo luomakunnan hyvyyteen särön, kyse on kuitenkin ihmisessä itsessään olevasta vajavaisuudesta, jumalasuhteen särkymisestä, ei itse aineelliseen todellisuuteen olemuksellisesti kuuluvasta vihollisuudesta.
Aivan viimeisimpiä osia lukuun ottamatta Vanhasta testamentista on myös turha etsiä käsitystä uskonnollisessa mielessä merkittävästä kuolemanjälkeisestä olotilasta. Vaikuttaa siltä, että ainakin populaarien uskomusten tasolla Vanhan testamentin ajan juutalaisuudessa ihmisten uskottiin jatkavan jokseenkin varjomaista olemassaoloaan paikassa, josta käytettiin nimitystä sheol. Jopa silloin, kun korostettiin Jumalan vihan tai siunauksen ulottuvan ihmisen elämänkaarta pidemmälle, kyse on vaikutuksista hänen jälkeläistensä kohtaloon.
Kansalliset katastrofit ja poliittinen sekasorto synnyttivät kuitenkin toisen temppelin aikana (539 eKr.–70 jKr.) ilmapiirin, jossa luottamus oikeudenmukaisuuden toteutumiseen tässä maailmassa horjui. Mahtavien maailmanvaltojen ja julmien hallitsijoiden lisäksi kohdattiin myös näiden edustamat kulttuurit ja uskonnolliset vaikutteet. Tämän ajanjakson jälkipuolen kirjoituksista käy ilmi, että juutalaisuudessa oli alkanut levitä uudenlainen oppi kuolleiden ruumiillisesta ylösnousemuksesta.
Toisen temppelin tuhoutumisen (70 jKr.) jälkeen kehittyneessä rabbiinisessa juutalaisuudessa vakiintuivat käsitykset ylösnousemuksesta ja tulevasta maailmasta. Ei ole itsestään selvää, miksi juutalaisuus omaksui nimenomaan nämä käsitykset, eikä hengellistä kuolemattomuutta. Jälkimmäinen olisi kuitenkin ollut tarjolla hellenistisessä kulttuurissa. Voidaan kuitenkin sanoa, että käsitys kuoleman jälkeisestä elämästä nimenomaan fyysisessä ruumiissa alleviivaa aineellisen luomakunnan pyhyyttä ja hyvyyttä juutalaisuudelle hyvin luonteenomaisella tavalla.
Koska juutalaisuudessa on aina korostettu enemmän uskonnonharjoitusta kuin määrättyihin oppeihin sitoutumista, myös käsitykset kuolemanjälkeisestä ovat historian kuluessa olleet huomattavan moninaisia. Mitään varsinaista dogmaattista muotoilua kuolemasta, ylösnousemuksesta ja viimeisestä tuomiosta ei juutalaisuudessa ole. Monet nykyajan juutalaiset eivät myöskään suosi kuolemanjälkeisen kohtalon spekulointia. Ihan aina näin ei kuitenkaan ole ollut.
Seikkaperäisimmät juutalaiset käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä löytyvät kabbalasta. Termillä ”kabbala” on alun perin tarkoitettu uskonnollista totuutta, jonka Mooses vastaanotti Jumalalta ja jota on perinteenä välitetty eteenpäin. Tutkijoiden mukaan kabbala juutalaisten salaoppien ja mystiikan merkityksessä syntyi kuitenkin vasta 1100-luvun lopussa Etelä-Euroopassa. Kabbalan vaikutus juutalaisuuteen uuden ajan alun Euroopassa oli huomattava.
Rabbi Moses de Leonin (k. 1305) Pohjois-Espanjassa kokoaman Zohar-nimisen teoksen opetuksen mukaan sielun irtaantuminen ruumiista käynnistää prosessin, jossa sitä aletaan hengellisesti puhdistaa. Erinäisten koettelemusten jälkeen sielulle annetaan uusi hengellinen ruumis tuonpuoleista elämää varten. Sielu ei voi jatkaa matkaansa tuonpuoleisessa ennen kuin se on saanut uuden ”asusteensa”. Kuitenkin vain ansioituneet sielut voivat tämän hengellisen ruumiin saada.
On varsin kiinnostavaa, että kabbalassa puhutaan runsaasti myös jälleensyntymisestä. Toisin kuin idän uskonnoissa, kabbalan mukaan ruumiillistumisen tarkoituksena on myös ympäröivän fyysisen todellisuuden kohottaminen ja täydellistäminen. Sielujen luomisen tarkoitus on viime kädessä se, että niiden täydellistymisen ja jalostumisen kautta jumalallinen todellisuus tulisi myös aineellisessa maailmassa yhä täydellisemmin ilmi. Tämä koko prosessi valmistaa maailmaa ylösnousemuksen päivään.
Islam
Islam syntyi Arabian niemimaalla profeetta Muhammadin toiminnan tuloksena 600-luvulla. Koraanista ja islamilaisesta perinteestä käy ilmi, että sekä juutalaiset että kristilliset opit olivat Muhammadille varsin tuttuja. Islam on kuitenkin edellisiä värikkäämpi kuvauksissaan. Paratiisi ja Helvetti ovat Koraanissa konkreettisten paikkojen nimiä. Kolmesta Abrahamin uskonnosta islamissa on kenties yksiselitteisimmät tulkinnat kuolemanjälkeisestä elämästä.
Islamin mukaan kuoleman hetken tietää ainoastaan Jumala. Sen lähestyessä Jumala antaa tämän tiedon kuoleman enkelille ja tämä käy noutamassa sielun muiden enkelien avustamana. Kerrotaan, että enkeli ihmisen oikealla puolella levittää auki valkoisen paperin, jossa kerrotaan kuolevan kaikista hyvistä teoista, ja sanoo: ”Katso tekojasi”. Tästä kuoleva ilahtuu. Vasemmalla puolella oleva enkeli puolestaan levittää auki mustan paperiarkin, jossa kerrotaan pahoista teoista, mikä aiheuttaa kuolevalle ahdistusta.
Islamilaisen tradition mukaan ruumis haudataan pesun jälkeen valkeaan käärinliinaan käärittynä maahan, haudan oikealle seinustalle katse kohti Mekkaa. Perinteisen käsityksen mukaan ihminen joutuu kohtaamaan tekemänsä teot pian hautaamisen jälkeen. Samalla sielu tulee tietoiseksi tulevasta kohtalostaan tuomiopäivänä. Mikäli vainaja enkelien kuulustellessa vastaa, että Muhammad on Jumalan lähettiläs, haudan sanotaan avartuvan kuin puutarhaksi. Sen sijaan niiden kohdalla, jotka vastaavat, etteivät tiedä tai sanovat vain toistavansa mitä muut ovat sanoneet, hauta tulee entistäkin ahtaammaksi ja tukalammaksi paikaksi.
Sielujen olinpaikasta ennen viimeistä tuomiota on kuitenkin erilaisia käsityksiä. Joidenkin lähteiden mukaan sielut ovat Paratiisin porteilla ja saavat nauttia sieltä tulevista tuulahduksista ja hedelmistä. Toisten mukaan sielut viettävät väliajan haudassa. Edelleen jotkut sanovat, että sielut voivat vaellella ympäriinsä. On myös esitetty, että sielut olisivat siellä, missä ne olivat ennen syntymäänsä, toisin sanoen Aadamin luona. Kaikki sielut eivät islamin mukaan ole samassa asemassa. Profeetat ovat Jumalan luona, eivätkä muiden tapaan haudassa odottamassa tuomiopäivää. Myöskään marttyyrit eivät joudu hautaan, vaan pääsevät suoraan Paratiisiin.
Islamin mukaan tuomiopäivänä kaikki elossa olevat kuolevat. Sitten enkeli puhaltaa trumpettiin ilmoittaakseen ylösnousemuksesta. Tuona päivänä maa järkkyy perustuksiaan myöten ja kuolleet nousevat haudoistaan. Kaikki saavat uudet ruumiit, mutta niiden luonteesta sanotaan, että se on inhimillisen käsityskyvyn tuolla puolen. Sitten enkelien pitämät elämän kirjat tuodaan todistamaan ihmisen teoista. Kaikkien sielut punnitaan ja jokainen lähetetään joko Paratiisiin tai Helvettiin tekojensa mukaisesti.
KIMMO KETOLA
FT, tutkija, Kirkon tutkimuskeskus
1Käytän isoa alkukirjainta kun puhe on persoonallisesta monoteistisesti käsitetystä Jumalasta uskontoperinteestä riippumatta. Palvonnallista hindulaisuutta on luonnehdittu polymorfiseksi monoteismiksi, koska siinä ajatellaan olevan vain yksi Jumala, joka voi ilmentää itseään lukuisissa hahmoissa.