Piispaksi ei pyritä, sanottiin ennen hurskastellen, ja sanotaan joskus vieläkin. Piispaksi kuitenkin pyydetään, ja jos pyyntöön vastaa myöntävästi, on hiipan alle myös haluttava, pyrittävä, sillä kampanjointi on pitkä ja intensiivinen prosessi.

Miltä tuntuu olla mukana ehdokasjoukossa? Mitä ehdokkuus vaatii ja mitä se antaa? Jääkö kampanjoinnista kitkerä sivumaku vai myönteinen tunnelma? Lisäsikö ehdokkuus itsetuntemusta?

Kotimaa kysyi kolmelta piispanvaalissa mukana olleelta ja valitsematta jääneeltä heidän tunnelmiaan vuosien päästä.

”Asian osaan paremmin kuin ne muut yhteensä”

Piispanvaaleissa on käytännössä aina enemmän kuin yksi ehdokas. Useimmille ehdokkuus merkittävään vihkimysvirkaan on ainutkertainen kokemus, mutta muutamat ovat olleet ehdokkaina kaksissa vaaleissa, kuten Martti Hirvonen (arkkipiispanvaalissa ja Turun piispanvaalissa 2010) Sixten Ekstrand (Porvoossa 2009 ja 2019) ja Kaisamari Hintikka (Helsingissä 2017 ja Espoossa 2018, jossa tuli valituksi). Myös virassa jo olevat piispat ovat olleet vaaleissa ehdolla, kuten viimeksi silloinen Espoon piispa Tapio Luoma ja Porvoon piispa Björn Vikström arkkipiispanvaalissa 2018.

Kolme kertaa ehdolla olleita on vähemmän, mutta esimerkiksi professori Miikka Ruokanen on ollut ehdolla Mikkeliin 2008 (valituksi tuli Seppo Häkkinen), arkkipiispaksi 2010 (valituksi tuli Kari Mäkinen) ja Kuopioon 2012 (valituksi tuli Jari Jolkkonen). Varsinkin arkkipiispanvaali 2010 muistetaan äärimmäisen tiukkana. Ruokanen hävisi vain 11 äänellä.

Ehdokkuuksien määrän ennätystä pitänee hallussaan Kotimaan entinen päätoimittaja, professori Jaakko Elenius (1939–2010), jonka oli ehdolla peräti viisissä vaaleissa, neljässä piispanvaalissa eli Kuopiossa 1984 (valituksi tuli Matti Sihvonen), Helsingissä 1991 (valituksi tuli Eero Huovinen), Lapualla 1995 (valituksi tuli Jorma Laulaja) ja Oulussa 2000 (valituksi tuli Samuel Salmi) sekä arkkipiispanvaalissa 1998 (valituksi tuli Jukka Paarma).

Elenius oli arkkipiispanvaalissa sijalla kolme. Hän kommentoi myöhemmin terävästi ja huumorilla tappiotaan Helsingin Sanomissa seuraavasti:

”Olen sen verran huono ihminen että vaikka kuinka yritän, suustani karkaa huonoja vitsejä väärässä kohdassa. En hallitse tyyliä, vaikka asian osaan paremmin kuin ne muut yhteensä.”

”Kukaan ei pärjää yksin” – Helsinki 2010

Kun Irja Askola valittiin 2010 Helsingin hiippakunnan piispaksi, oli ehdokkaita kaikkiaan viisi. Yksi heistä oli silloinen Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan johtava kappalainen Marja Heltelä, nykyinen Helsingin tuomiorovasti. Hän sanoo muistavansa vaalin myönteisenä ja yhteisenä matkana.

– En ajatellut sitä omana tai kirkon viestinnän matkana, vaan yhteisenä matkana. Se oli kaikkien minua tukeneiden yhteinen matka ja myös kaikkien ehdokkaiden kanssa tehty matka. Muistoissani matka huipentui Irja Askolan valintaan, sillä siirryin varauksetta tukemaan häntä toisella kierroksella.

Helsingin piispanvaalissa 2010 ehdolla ollut Marja Heltelä on nykyään Helsingin tuomiorovasti. Kuva: Markku Pihlaja

Marja Heltelä kertoo, että häntä pyydettiin ehdolle myös 2017 Helsingin piispanvaaliin (jossa Teemu Laajasalo tuli valituksi), mutta silloin hän kieltäytyi.

– Syitä oli ainakin kaksi. Ensinnäkin olin asessorina läheltä nähnyt, mitä piispan työ on. Mietin, haluanko itselleni sellaisen elämän. Toinen syy oli, että tuin Jaana Hallamaan ehdokkuutta, sillä ajattelin, että hän toisi piispakuntaan uutta terävänäköisyyttä.

Vuoden 2010 vaalin pohdinnoista Heltelä kertoo näin:

– Olimme samassa työpaikassa [tuomiorovasti] Matti Poutiaisen kanssa, joka oli myös ehdolla, ja keskustelimme ehdokkuuksistamme. Lopulta ajattelin, että ei minulla ole mitään menetettävää. Myös tukijoukkojeni innostus tarttui, ja sain hyvää palautetta tavastani sanoittaa kristinuskoa tuoreesti.

Heltelä muistelee, että aluksi vaalissa ei ollut kyse ensisijaisesti mies-nainen-asetelmasta, se tuli vahvemmin esiin vasta vaalin toisella kierroksella, kun äänestettiin Askolan ja Poutiaisen välillä.

Heltelä sanoo, että sai vaalissa sen verran ääniä, että kampanja ei tuntunut turhalta.

– En koe vaalia minään ponnahduslautana uralleni, enkä koe siitä olleen varsinaisesti hyötyä, mutta ei kyllä haittaakaan. Kaikkiaan mielenkiintoinen ja hyvä prosessi. Erityisesti on jäänyt mieleen lukuisat tapaamiset ja keskustelut ihmisten kanssa.

Piispanvaaliin kannattaa lähteä mukaan, jos kysytään ja riittävä kannatus löytyy, rohkaisee Marja Heltelä.

– Ehdottomasti ehdolle, mieluiten hyvissä ajoin ja hyvin valmistautuneena. Tukijoukot pitää olla kasassa ja työnjako selvillä. Yksin vaalissa ei pärjää kukaan.

”Kannattaa myös luottaa johdatukseen” – Espoo 2011

Vuonna 2011 Espoon hiippakunnassa käytiin piispanvaali, jossa oli vain kaksi ehdokasta: Espoon Leppävaaran kirkkoherra Kalervo Salo ja Seinäjoen kirkkoherra Tapio Luoma. Vaalin voitti Luoma, josta tuli myöhemmin eli 2018 arkkipiispa.

Kalervo Salo muistelee Espoon piispanvaalin olleen siisti ja asiallinen.

– Mitään ei jäänyt hampaankoloon. Keskustelut olivat hyviä ja saimme nostaa esiin asioita, joita halusimme. Se oli retki, joka kannatti tehdä, vaikka tietysti tappio hetken aikaa kirveli.

Salo kertoo, että pari päivää tuloksen selviämisen jälkeen hänen läheinen työtoverinsa sai sairauskohtauksen ja kuoli varsin pian sen jälkeen.

– Tämä vei nopeasti ajatukseni pois vaalista ja pakotti pohtimaan, mikä tässä elämässä on tärkeää ja mikä ei.

Espoon piispaehdokkaana 2011 ollut Kalervo Salo työskentelee Leppävaaran seurakunnan kirkkoherrana. Kuva: Timo Hormio

Vaikka Saloa ei valittu piispaksi, hän on saanut katsella kirkon elämää muilta näköalapaikoilta tuomiokapitulin pappisasessorina, kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen jäsenenä sekä tällä hetkellä Espoon yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana.

– Piispanvaalista on ollut hyötyä ehkä vain silloin, kun tulin enimmäistä kertaa valituksi kirkolliskokoukseen. Muuten en koe siitä varsinaisesti hyötyneeni. Mutta jokainen kokemus opettaa aina jotain myöhempää elämää varten.

Salo rohkaisee tulevien piispanvaalien ehdokkaita lähtemään mukaan, kunhan osaa asennoitua niin, että kukaan ei voi olla varma läpimenostaan.

– Ehdokkaan täytyy olla valmis keskustelemaan ja olemaan mukana sosiaalisessa mediassa. Tietysti pitää olla kannatusta ja elämäntilanne sellainen, että olisi riittävät edellytykset piispan viran hoitamiseen. Kannattaa myös luottaa johdatukseen. Koen, että Espoon vaalissa 2011 asiat menivät niin kuin niiden tulikin mennä.

”Kokemuksesta oli hyötyä itsetuntemukselle” – Oulu 2018

Oulun hiippakunnassa käytiin piispanvaali vuonna 2018. Kolmesta ehdokkaasta vähiten ääniä keräsi silloin Raudaskylän kristillisen opiston rehtorina työskennellyt Jukka Hautala. Valituksi tuli kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo.

Hautala sanoo lähteneensä vaaliin lyhyellä varoitusajalla, sillä hänellä oli ensin mielessä toinen ehdokas, mutta tämä kieltäytyi. Hautala koki, että vaaliin tarvittiin ehdokas, joka nostaisi esiin myös yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja muita monelle ei-niin-mieluisia älyllisen rehellisyyden aiheita.

– Ehdokkuus tarjosi mahdollisuuden pitää esillä teemoja ja tapoja puhua kristinuskon sisällöstä, jotka muuten olivat jääneet vaalikampanjassa varmaan sivummalle. Pidin tärkeänä, että mukana on ehdokas, joka ei edusta kirkon sisäpiirejä ja kirkollista varovaisuutta.

Vuonna 2018 Oulun piispanvaalissa mukana ollut Jukka Hautala on nykyään Turun kristillisen opiston säätiön ja Linnasmäki Oy:n toimitusjohtaja. Kuva: Mika Pajala

Jukka Hautala sanoo kokeneensa vaalin miellyttävänä ja siistinä, ei niinkään pelinä, jota käydään kiihkeästi taustalla.

– On autuasta, jos tämä peli ei tule ehdokkaan korviin.

Hautala tarkastelee nyt ehdokkuuttaan eräänlaisena testinä itselleen.

– Ajattelin, että 50-vuotiaana minulla on kokemusta, jota voi hyödyntää vaalikampanjan aikana. Lupauduin mörönsyötiksi, ja siitä kokemuksesta oli hyötyä itsetuntemukselle. Mutta kerta mörönsyöttinä riitti minulle, en lähtisi ehdolle enää samalla tavalla ja asenteella. Olisi tiedettävä tarkemmin mitä tavoittelee, olisi oltava laaja kannatus ja sitoutunut taustaorganisaatio.

Oulun piispanvaaliin osallistuminen oli Hautalalle antoisia matka, josta syntyi kaksi kirjaa. Tosin ne eivät suoraan liity vaaliin, vaikka syntyivät sen aikana.

– Mietin, miten halusin viestiä vaalin aikana ja päädyin julkaisemaan kolmen päivän välein yhteensä 49 kirjoitusta Raamatun sanoista.

Kirja Seitsemän kertaa seitsemän – 49 sanaa Raamatusta, kristinuskosta ja kulttuurista ilmestyi omakustanteena vuonna 2019. Se oli myös ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Jatko-osa Riemuvuoden kirja – 50 sanaa Raamatusta, kristinuskosta ja kulttuurista ilmestyi 2020 niin ikään omakustanteena.

– Vaalin jälkeen takkini oli tyhjä. Noin viikon kuluttua oli taas ilo jatkaa omissa töissä. Toipuminen riippuu tietysti siitä, kuinka paljon ja kuinka pitkään on panostanut vaalikampanjaan. Lopulta on vain tyydyttävä vanhaan viisauteen, että kirkko ei ole koskaan erehtynyt näissä asioissa.

”Kerta mörönsyöttinä riitti” – Menneissä piispanvaaleissa ehdolla olleet kertovat, mitä ehdokkuudesta jäi käteen