Diakonissalaitoksen päärakennuksen aulassa Helsingin Alppikadulla kuuluu seinän takaa pieni tasainen ääni. Siellä leikataan ja irrotellaan käsityönä paikanpäällä leivotuista leipälevyistä ehtoollisleipiä. Näin Diakonissalaitos on kerännyt lisärahoitusta jo vuodesta 1926.
Vuonna 1867 perustetun laitoksen sisarkodin naimattomat sisaret lupasivat antaa elämänsä heikompiosaisten, kanssasisarten ja Jumalan palvelukseen. Vastineeksi Diakonissalaitos sitoutui pitämään sisarista huolta heidän elämänsä loppuun asti.
Sisarkotijärjestelmä lakkautettiin jo vuonna 1959, mutta elossa on yhä kolme niin kutsuttua A-sisarta, jotka saivat vihkimyksensä ennen sitä. Diakonissalaitos huolehtii heistä edelleen. A-sisarista vanhin on 108-vuotias. Huolenpitoon kuuluu muun muassa taloudellista tukea. Lisäksi johtava diakonissa Kirsti Rinta-Panttila pitää A-sisariin yhteyttä.
DIAKONISSAT OMAKSUIVAT kutsumuksekseen yhteiskunnallisen äitiyden. Vuoteen 1961 saakka diakonissa menetti diakonissa-nimikkeen, jos hän meni naimisiin. Sairaanhoitajan ammattitaito ja mahdollisuus tehdä työtä toki säilyivät.
– Vielä 1970-luvulla vanhat sisaret paheksuivat diakonissojen naimisiinmenoa. Heidän ajatuksenaan kai oli, että sisar ei voi palvella kahta herraa eli Jumalaa ja aviomiestään, Diakonissalaitoksen intendentti ja viestinnän asiantuntija Jaana af Hällström kertoo.
Diakonissalaitoksen arvomaailma, jossa köyhät ansaitsevat parasta ja jokaisella on luovuttamaton ihmisarvo, on näkynyt sen työssä läpi vuosisatojen.
Kahdeksanpaikkainen helsinkiläinen kulkutautisairaala, jossa nuoria naisia koulutettiin ensi kertaa Suomessa ammattimaiseen hoitotyöhön, on laajentunut 2 500 vuodepaikan laitokseksi, jolla on toimipisteitä eri puolilla Suomea.
– Kaiken ytimessä on aina ollut lähimmäisenrakkaus. Ihmisiä ei kohdata ylhäältä päin, vaan tasa-arvoisesti. Heidän rinnallaan kuljetaan kohti sitä, mitä he itse elämältä toivovat, af Hällström sanoo.
Viihtyisät potilashuoneet, kukat maljakoissa ja kauniit kattaukset olivat alusta asti osa hyvää hoitoa. Rikkaat maksoivat siitä ja köyhille se oli maksutonta.
– Sairaana köyhäkin sai nauttia, johtava diakonissa Rinta-Panttila sanoo.
Kun sairaalaan hankittiin uusia patjoja 1800-luvun lopulla, silloista johtajatarta Lina Snellmania kritisoitiin niiden kalleudesta.
– Hän vastasi, että sairaalassa vähävaraisille tarjotaan parasta, koska kotona monella ei ole patjaa ollenkaan, af Hällström sanoo.
PIAN DIAKONISSALAITOS perusti myös Kaupunkilähetyksen, jonka myötä diakonissat jalkautuivat kenttäsosiaalityöhön köyhien kortteleihin. Toiminta laajeni Helsingistä Tampereelle, Turkuun ja Porvooseen.
Diakonissalaitoksen ensimmäinen johtajatar Amanda Cajander perusti lastenkodin ja palvelupiikain laitoksen. Jälkimmäinen auttoi ja koulutti 1800-luvulla maalta kaupunkiin tulleita tyttöjä, joista moni joutui ilman tukea prostituoiduiksi.
– Suojakodissa he oppivat kaupungin tavoille ja pääsivät sitten kotiapulaisiksi, af Hällström kertoo.
Diakonissalaitoksen sokealla urkurilla Mikko Pietarisella oli 1920-luvulla kaksi kehitysvammaista poikaa. Mauri ja Martti polkivat jumalanpalveluksissa urkuja ja osallistuivat aina isänsä kanssa kirkkokahveille.
Kun poikien äiti sairastui, tarvittiin apua. Diakonissalaitoksessa havahduttiin siihen, että moni muukin kehitysvammainen tarvitsee hoivaa. Niinpä hankittiin huvila Töölönlahden rannalta rinteen päältä, ja vuonna 1930 aloitti toimintansa Rinnekoti.
Vuonna 1939 se siirtyi Espooseen isolle maatilalle, jossa kehitysvammaiset ihmiset saivat työskennellä kukin kykyjensä mukaan. Rinnekodilla on edelleen useita työtoiminnan keskuksia.
KUN KIRSTI Rinta-Panttila oli perustamassa kodittomien naisten tukipistettä Helsingin Munkkisaareen vuonna 2000, hänelle oli selvää, että naisten pienyksiöiden on oltava kauniita ja viihtyisiä. Ympärivuorokautista valvontaa ei ollut, vaan naisiin luotettiin.
– Meitä syytettiin, että jätämme naiset oman onnensa nojaan. Se ei ollut totta. Mutta heidän toimijuuttaan ja osallisuuttaan tuettiin määrätietoisesti.
Vuonna 2006 Diakonissalaitos lakkautti ylläpitämänsä hotellin ja asutti myös sinne kodittomia naisia. Nyt Aurora-talon kaikissa 200 asunnossa asuu entisiä pitkäaikaisasunnottomia.
– Diakonissalaitokselle hakeudutaan töihin yhä näiden tiettyjen arvojen takia ja niistä tunnetaan ylpeyttä. Teemme työtä rohkeasti ja menemme sinnekin, minne muut eivät mene, Rinta-Panttila sanoo.
Hän jäi eläkkeelle tänä keväänä, jolloin päättyi eräs aikakausi Diakonissalaitoksen historiassa. Uutta ihmistä ei samaan tehtävään enää palkata, vaan 155 vuotta vanha ammattinimike poistuu. Johtava diakonissa toimi aikanaan laitoksen johtajattarena ja sisarten kaitsijana. Viimeiset vuosikymmenet hän on muun muassa pitänyt huolta A-sisarista.
Myös luovat ratkaisut ja innovatiivisuus ovat aina olleet osa Diakonissalaitosta. Perustaja Aurora Karamzin oli kosmopoliitti, joka haki rohkeasti malleja ulkomailta.
– Ja jo Amanda Cajanderin aikana irrotettiin ovet saranoiltaan ja ruuvattiin niihin jalat, kun sängyt loppuivat kesken, af Hällströn sanoo.
LISÄKSI LAITOS on elänyt ajan hermolla. 1960-luvulla toiminta laajentui työterveyshuoltoon ja 1980-luvulta alkaen apua ovat saaneet muun muassa huumeidenkäyttäjät, HIV-positiiviset, romanit ja maahanmuuttajat. Viimeiset 15 vuotta laitoksen Vamos-työ syrjäytymisvaarassa olevien nuorten parissa on ollut aktiivista.
Jaana af Hällström on koonnut Diakonissalaitoksen päärakennukseen Helsinkiin pienen näyttelyn Diakonissalaitoksen toiminnan historiasta. Esillä on neljä vitriiniä.
Yhdessä esitellään sisarkodin vaatetusta ja sisarten saamia sisartauluja, toisessa Aurora Karamzinin elämäntyötä. Kolmas kiertyy lähimmäisenrakkauden teeman ympärille.
Neljännessä vitriinissä on esillä Diakonissalaitoksen historiaan liittyviä esineitä kuten astioita, puinen voinapintekolaite, pahvisia rahankeräysrasioita ja pomminsirpale vuodelta 1939 eli niin kutsutuista Stalinin pommituksista.
– 1970-luvulla sisaret havahtuivat vanhan katoamiseen ja alkoivat aktiivisesti kerätä esineitä talteen. Ullakoilta, kaapeista ja sokkeloisten rakennusten sopista on löytynyt vanhaa tavaraa aivan viime vuosiin asti, af Hällström kertoo.
– Lisäksi sisarten omaiset ovat palauttaneet meille heidän kuoltuaan esimerkiksi sisarmerkkejä ja sisartauluja.
Näyttely painottuu toiminnan alkuaikoihin, mutta osaksi sitä on tulossa myös äänite, jossa nykyiset työntekijät kertovat, mitä ajattelevat ihmisarvosta ja omasta työstään. Seinällä on isot kuvat laitoksen ensimmäisestä toimipaikasta sekä vanhoista sisarista. Kosketusnäytön kautta on mahdollisuus tutustua työn kehityksen vuosikymmeniin.
Näyttely on avoinna Helsingissä osoitteessa Alppikatu 2 joka arkipäivä kello 9–15.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä