On kaksi syytä tehdä tämä haastattelu nyt, maaliskuussa 2022.

Ensimmäinen syy on viime viikon Kotimaassa julkaistu juttu, jossa listattiin sata merkityksellistä hengellistä laulua. Kaija Pispan sanoittama ja hänen puolisonsa Jaakko Löytyn säveltämä Kahden maan kansalainen nousi asiantuntijoiden listauksessa kärkisijoille. Verkkoäänestyksessä se oli lukijoiden suosikki. Laulu vaikuttaa saavuttaneen paikan suomalaisen hengellisen ikävän kuvaajana. Se on löytänyt tiensä myös virsikirjan lisävihkoon ja heränneiden Siionin virsiin.

Toinen syy juttuun Kahden maan kansalaisesta on Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Lohduttomassa maailmantilanteessa tuntuu, että on palattava kuuntelemaan, mitä laulussa sanotaan.

Kirjailija ja sanoittaja Kaija Pispa on ollut varovainen jakamaan omia lauluun liittyviä tarinoitaan ja mielikuviaan. Hän on halunnut jättää ihmisille tilaa kokea ja tulkita.

Laulu on kuitenkin jo pian kolme vuosikymmentä vanha, sillä on siivet. Pispan ajatukset ja kokemukset ovat laulussa yksi kerrostuma, ja niistä hän kertoo tässä jutussa.

***

Kaija Pispan ensimmäinen teos oli runokirja. Hän teki sen kahdeksanvuotiaana mummolleen lahjaksi. Vaari oli kuollut, ja mummo tarvitsi lohtua, ja niin tarvitsi Kaijakin. Kaija kuvitti runokirjan ja teki siihen kullanväriset kannet.

Kirjoittamisesta tuli Kaijalle kuin hengittämistä, niin luonnollista se oli.

17-vuotiaana Kaija Pispa alkoi seurustella samanikäisen Jaakko Löytyn kanssa. Jaakko oli kirjoittanut lauluja, ja he alkoivat tehdä niihin tekstejä.

– Opetin Jaskalle runousoppia. Korvani sanoi paljon paremmin, miten rytmi ja loppusoinnut menevät. Minusta tuli luonnostaan sensori ja opettaja.

Alussa yhdessä tekeminen oli kivaa, palapelin kokoamista. Kaija muistaa, että Jaakko katsoi häntä ylöspäin. Hän oli niin valmis kielenkäyttäjä.

– Jaska oli hyvä oppimaan, ja sillä oli hirveä tarve tehdä uusia ja uusia lauluja. En jaksanut tehdä niin paljon, ne olivat Jaskan juttuja. Luin tekstit läpi, ehdotin jotain, korjasin.

Toisinaan Jaakko halusi kirjoittaa yhdessä. Siitä alkoi kuitenkin tulla vaikeampaa, välillä riitaistakin.

***

Kaikkein suurin taistelu syntyi laulusta Kahden maan kansalainen, pahempi kuin kertaakaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Suomen Lähetysseura tilasi laulun Löytyltä ja Pispalta vuoden 1995 Lähetysjuhlille. Laulun piti liittyä Martti Rautasen juhlavuoteen. Ambomaalla, nykyisen Namibian alueella vaikuttaneen lähetystyön pioneerin syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta. Jaakko Löytty oli itsekin kasvanut Namibiassa lähetystyöntekijöiden lapsena.

Kaijan ja Jaakon hermot olivat kireällä. He olivat edellisenä vuonna palanneet kahden tyttärensä kanssa kuuden vuoden lähettikaudelta Senegalista. Suomessa oli lama. Tunnelma oli apea ja sopeutuminen vaikeaa. Kodiksi ostettu kansakoulu Kiikoisissa oli homeremontissa.

Molemmat lukivat juuri ilmestyneen Martti Rautasen elämäkerran Mies ja kaksi isänmaata. Kaijan mieleen alkoi nousta kuvia, ja hän kirjoitti niistä sanat.

– Kun Jaska näki tekstin, hän hermostui täysin ja sanoi, että tämä on aivan vääränlainen! Ihan liian pitkät rivit, ei kukaan pysty laulamaan tällaista, ei hän tätä pysty säveltämään. Loukkaannuin hirveästi, koska olin sitä mieltä, että tekstissä oli juju.

Pispa toteaa, että laulu on tyyliltään erilainen kuin monet Löytyn omat kappaleet: se etenee maisemakuljetuksena, kuvasta kuvaan.

”Kauhean riitelemisen ja äyskimisen jälkeen” kertosäkeestä päädyttiin ottamaan pois yksi sana. Jälkipolvien harmiksi Pispa ei muista, mikä se oli, mutta saman muokkauksen jäljiltä lauluun tuli sana vaivainen. Vaikka vaellus on vaivaista.

Riittävä yhteisymmärrys löytyi.

– Lähetettiin laulu kitkerin mielin. Kun kuulin sen Lähetysjuhlilla, ajattelin, että eipä ole kummoinen.

***

Se, että Pispa sanoitti näkemiään kuvia, ei ole yllättävää. Kirjoittamisen rinnalla hän on aina tehnyt kuvia, piirtänyt ja maalannut.

Viitisen vuotta sitten Pispa lopetti kirjoittamisen kokonaan. Taustalla olivat kustannusalan muutokset ja viimeisenä pisarana kustantajalta tullut ikävä hylkäyspäätös. Pispa menetti halunsa kirjoittaa – ja alkoi opiskella kuvataidetta. Viime syksynä hän valmistui taiteen kandidaatiksi.

Viime aikoina Kaija Pispa on palannut myös kirjoittamaan, kiitos kirjailijoiden työnohjauksen. Tänä vuonna hän pääsee residenssijaksolle Suomen Kirjailijaliiton asuntoon Ateenaan.

Vuosikymmenten kirjoittajauran jälkeen Pispa arvioi, että on omimmillaan lastenrunoissa. Niihin hän haluaa yhdistää huumoria, iloa, oivallusta ja syvyyttä.

60 vuotta täytettyään Pispa sai valtion taiteilijaeläkkeen tunnustuksena ansiokkaasta luovasta toiminnasta kirjallisuuden alalla.

– Olemme molemmat nimellisesti eläkkeellä, mutta ei se oikein onnistu meiltä. Toisaalta elämämme on hidastempoista eikä mitenkään korkeaenergistä. Yksi asia päivässä saadaan aikaiseksi kumpikin ja yksi asia ehkä yhdessä.

Viime vuodet Pispa ja Löytty ovat asuneet Tampereen Pispalassa puutalossa, jonka Jaakon vaari on rakennuttanut. Samalla seudulla ovat olleet myös Pispalan kantatilan Pispan talon tilukset. 50 vuotta yhdessä ollut pari on siis palannut molempien juurille.

– Nuorenahan elämä mene poispäin kotoa, monesti kauaskin. Sitten alkaa tulla paluukierrosta.

***

Edessä reitti tuntematon aukeaa, / omin voimin emme kestä tuulta vasten. / Matkalla, Herra, lupaat meitä johdattaa: / kaitse askeleita horjuvien lasten.

Kahden maan kansalaisen ensimmäinen säkeistö lähtee liikkeelle Martti Rautasen karjavankkureista Ambomaan avarilla mailla. Hänen polkunsa on tuntematon. Pispa on kokenut itsekin, millaista on muuttaa asumaan täysin vieraaseen maahan.

– Se on heittäytyminen, jossa on oltava maksimaalinen luottamus siihen, että apua on saatavilla.

Kaija Pispalle valmistautuminen uuteen on henkisesti vaikeaa, mutta kun tilanne on päällä, hän osaa heittäytyä. Senegalissa hän nautti vapautuneesta ja itsetietoisesta länsiafrikkalaisuudesta.

Mutta tuntemattomille reiteille joutuakseen ei tarvitse olla lähetystyöntekijä vieraassa maassa. Pispa ajattelee opiskelemaan lähtevää nuorta tai naimisiin menevää paria. Tuulta vasten taistellaan sairauden, masennuksen ja taloushuolien takia.

– Jokainen päivä voi olla erämaamatka. Ei elämä ylipäänsä mitään ruusuilla tanssimista ole. Voin ainakin omastani sanoa, että kova vastatuuli on ollut. On melkoista taistelua päästä tähän ikään ja tulla sinuiksi itsensä kanssa.

Pispan kovin taistelu on ollut masennus. Hän on kokenut sitä lapsesta asti. Kaija oli nelivuotias, kun perhe muutti Helsinkiin. Hänen muistoissaan maalaistalon autuus ja avoimet sylit vaihtuivat sodanjälkeiseen asumisahtauteen.

– Etelä-Haagassa aurinko ei koskaan paistanut. Myöhemmin masentuneena olen tunnistanut saman olon lapsuudesta.

Tuntemattomalla reitillä ovat myös ne, jotka pakenevat pakon sanelemana kodeistaan. Nyt jopa miljoonat lähtevät Ukrainasta. Kun sota alkoi, Pispa seurasi tilannetta epäuskoisena. Sitten alkoivat vatsakivut ja vihlominen.

Hän sanoo ymmärtäneensä, että on fyysisesti liitoksissa Suomen kokemiin sotiin: vaarinsa kertomuksiin vuodesta 1918 ja suvun vaiheisiin jatkosodassa.

– Mietin, joudummeko me sodan kokeneen sukupolven jälkeläiset ja meidän lapsemme ja lapsenlapsemme vielä tähän samaan kurjuuteen, pelkoon ja kärsimykseen.

Pispa suree lapsia ja nuoria, suomalaisia ja ukrainalaisia.

– Lapsia riepotetaan pitkin maailmaa ja niiltä romahtaa kaikki. En kestä katsoa sitä.

***

Vaikka vaellus on vaivaista, / minä vielä jaksan toivoa; / olen kahden maan kansalainen.

Sana vaivainen tuli kertosäkeeseen viilausvaiheessa, jotta Kaija Pispa ja Jaakko Löytty pääsivät laulun rytmistä sopuun. Pispa ei aluksi pitänyt sanasta. Mieleen tulivat vaivaistalot, sana oli liian lastattu mielikuvilla.

– Mutta ehkä se sopii tähän. Me aina halutaan näyttää, että pärjätään. Jos pystyy laulamaan, että vaellus on vaivaista, se on jo aika kova juttu. Vaikka olisi kuinka ulkoisesti menestynyt, siellä voi olla joku vamma, joka panee ontumaan.

Perhepiirissä kertosäkeeseen liittyy huumoriakin. ”Vaippavaellus on vaivaista”, Pispan ja Löytyn juuriltaan senegalilainen vävy lauloi sydämensä kyllyydestä.

– Hän oli oppinut laulun kuulemalla eikä ihan tiennyt, miten se menee. Hän oli silloin koti-isänä ja toi lauluun ihan oman kerrostumansa.

Kahden maan kansalainen viittaa Martti Rautaseen, joka kutsui itseään kahden isänmaan mieheksi, Ambomaan ja taivaan. Vaikka oli maita muitakin: Rautanen oli syntynyt Inkerinmaalla ja lähti Afrikkaan suomalaisena lähetystyöntekijänä.

Kahden maan kansalaisuus on Kaija Pispalle vahvasti totta rukouksessa.

– Nytkin, kun oleminen täällä maan päällä näyttää niin huteralta, meillä on ihmeellinen rukous, joka vie toisenlaiseen ulottuvuuteen. Se voi olla vain sellainen ajatus, että jospa. On lohduttavaa, että iso ihmismäärä ympäri maailmaa rukoilee Ukrainan puolesta. Siinähän voi olla pelkästään valtava myönteisen ajatuksen voima. Saati sitten rukouksen voima.

***

Takana aavikon ja vuorten janoisten, / saartavien tulvavetten tuolla puolen / yöhöni kuiskaan voimattoman rukouksen: / Sinä tiedät kaiken, elän taikka kuolen.

Namibia on vuoria lukuun ottamatta tasaista, sadevedet leviävät laajalle. Kaija Pispalla on mielessään voimakas kuva: kun on päästy tulvaveden taakse, tuolle puolen, voi olla, että takaisin ei voi enää kääntyä.

– Kun ollaan vaikka tuskan tuolla puolen, on menty jo valtavan rämeikön läpi. Tähän liittyy myös tuonpuoleisuuden olo. Ollaan jo jossain muualla.

Sieltä se voimaton rukouskin lähtee, matkan uuvuttamana, ehkä jo vähän periksi antaneena. Surua ja painolastia on mukana niin, ettei voi enää kuin huokaista ja antautua.

Kuoleminen merkitsee Pispalle tässä säkeistössä todellista kuolemanvaaraa.

– Itselleni se on tullut todeksi masennusvaiheissa. Niihin liittyvät oikeat kuolemanajatukset. Ja kun vuosia on takana enemmän, kuolemasta tulee yhä konkreettisempi. Kuolema on totta minunkin kohdallani.

Pispa kertoo naisesta, joka sairasti parantumatonta syöpää. Automatkoilla hän kuunteli miehensä kanssa Kahden maan kansalaista Esa Ruuttusen laulamana.

– Ymmärsin, että tämän laulun avulla joku on jaksanut kohdata kuoleman.

***

Erämaan hiekastakin kasvaa puutarha, / uskon verso nousee, Herra, lahjanasi. / Raota portti valtakuntaan, armahda! / Älä pyytävältä peitä kasvojasi!

Puutarha on jälleen näky Namibiasta. Jaakko on kertonut Kaijalle, että kun sade vihdoin tulee, seuraavana päivänä kaikki kukkii. Se on kuin ihme.

– Siemenet huutavat vettä, kukkivat nopeasti ja siementävät taas. Se on kuivan maan elossa pysymisen edellytys.

Usko voi olla niin vahva, että se nostattaa puutarhan hiekkaan, Pispa ajattelee. Uskon siemeniä on maailmassa ihan joka paikassa.

– Todella, kuivimmassakin erämaassa on siemeniä. Sitä uskoa on, vaikkei me sitä nähdä. Sitten Jumalan armo kastelee sen, tulee valtava puutarha ja me voidaan nähdä, että tämä on totta.

Pispan mukaan arkinen lähimmäisenrakkaus on puutarhan kasvattamista.

Laulussa pyydetään Jumalaa raottamaan portti. Laulaja ei vielä ole puutarhassa, mutta pyytää Jumalalta armoa, että pääsisi sinne.

Pispa sanoo, että Jumalan valtakunta on täällä ja Jumalan valtakunta on tulossa. Todellisuus on niin kuin verho.

– Jos herkistymme Jumalan todellisuudelle, näemme sen verhon läpi kaiken takana olevan hyvyyden, kauneuden ja tarkoituksenmukaisuuden. Jumalan valtakunta on syvempää näkemistä tässä ja nyt.

***

Elämän näen pientareelle piirtyvän; / Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran! / Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän: / ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.

Piennar on Pispalle tärkeä sana. Hän kirjoittaa runoja kävellessään metsässä tai maantiellä, katselee pientareita, kerää sieniä ja runoja, elämän jälkiä.

Kirjallisesti pientareesta puhuminen toimii Pispan mielestä vastapainona seuraavan säkeen vahvalle raamattusitaatille. Se on Martti Rautasen päiväkirjasta, jossa hän siteeraa Jobin kirjaa: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.”

Rautanen kirjoitti kohdan menetettyään tyttärensä Fridan malarialle.

Pispa on kuunnellut pitkän elämän eläneitä ihmisiä, jotka ovat kertoneet kaipaavansa jo kotiin. Voimakkaimmin säkeistön loppuun on kuitenkin vaikuttanut edesmenneen sosiaalieetikon Martti Lindqvistin puhe herättäjäjuhlilla 1994.

Lindqvist kertoi, kuinka hänen vaimonsa kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kotona. Hän itse oli junalla matkalla kotiin eikä saanut junaa mitenkään kulkemaan nopeammin. Lindqvist siteerasi puheessaan kirjailija Eeva Kilpeä, joka on kirjoittanut, että ”ihmisen elämän tarkoitus on päästä kotiin”.

– Lindqvist kuvasi tilannetta, jossa oli matkalla kotiin junalla, ja vaimo oli jo mennyt kotiin. Se jäi niin pakahduttavana mieleeni, että se tuli väkisin tuohon lauluun.

***

Laulu päättyy viimeiseen kertosäkeeseen ja sanoihin ”olen kahden maan kansalainen”.

Kahden maan kansalaisuus on Kaija Pispalle sitä, että arkinen resupekkatodellisuus ja Jumalan todellisuus ovat totta yhtä aikaa. Jumalan valtakunta tulee läpi kaikessa.

Nyt eurooppalaisessa sodassakin, joka saa Kaija Pispan haluamaan lukemattomille ihmisille hyvää.

– Minussa herää valtava lämpö ja rakkaus ihmisiä kohtaan. Se on se Jumalan valtakunta, joka pilkistää. On olemassa sodan maailma, mutta on olemassa myös muu, toinen maailma. Sota ei voi ikinä voittaa. Siihen on pakko uskoa.

Ilmoita asiavirheestä