Joka päivä viiden maissa iltapäivällä kirjailija Jukka Itkonen kulkee saman lyhyen matkan Helsingin Töölössä. Hän kävelee katsomaan vaimoaan Ingaa Kivelän palvelukeskukseen, niin kuin on tehnyt jo kahden vuoden ajan. Viideltä alkaa ruokailu, jossa Itkonen haluaa olla apuna.
– Aina saan Ingalta hymyn palkakseni.
Kymmenkunta vuotta sitten Inga Itkosella todettiin Alzheimerin tauti. Puolisot kohtasivat sen yhdessä, niin kuin kaiken muunkin mitä elämä on tuonut.
Kahdeksan vuotta pariskunta saattoi asua kotonaan ja jopa viettää aikaa ulkomailla, jossa Itkonen jatkoi lasten ja aikuisten runojen, laulujen sanoitusten ja näytelmien kirjoittamista.
– Minä opiskelin kotona kantapään kautta lähihoitajaksi. Pesin, huolehdin, laitoin ruoat. Pystyin kuitenkin samaan aikaan tekemään omia töitäni.
Sairaus paheni hiipimällä. Eräällä Pariisin-matkalla toteutui omaishoitajan pahin painajainen.
– Inga katosi kahvilasta Montmartrella. Kävin vessassa, ja sillä aikaa hän oli unohtanut, minne menin ja lähti etsimään minua kadulta. Paikallinen poliisi oli hyvin avulias. Vaimo löytyi kadulta harhailemasta.
***
Kaksi vuotta sitten Jukka Itkoselle kävi selväksi, että vaimoa ei enää hoidettaisi kotona turvallisesti hänen voimillaan. Muistipotilaan kaatumisen ja loukkaantumisen vaara kasvoi päivä päivältä. Paikan saaminen Helsingin kaupungin ylläpitämästä Kivelästä tuntui huojentavalta mutta oli suuri luopuminen.
– On helvetin vaikeaa laittaa läheinen laitokseen, luopua hänen läsnäolostaan. Se tyhjyys, kun toinen ei enää hengitä vieressä yöllä. Mutta oli pakko.
Itkonen kuvaa vaimonsa sairautta koskettavasti runossaan Pikku-Liisa kokoelmassa Aurinkolahja (2014):
Liisa alkoi haurastua,/ eikä kukaan tiennyt miksi./ Puhe muuttui tuuleksi ja/ muisti päiväperhosiksi.
Viimein Liisa alkoi olla/ aika lailla erilainen,/ Hiljaisuuden Valtakunnan/ kaunis pikku keijukainen.
Mutta vaikka puhe puuttui,/ kaikki usvan lailla häilyi,/ jokin pysyi ennallaan, se/ lämmin hymy yhä säilyi.
Itkonen todistaa päivittäin hoitotyön arkea ja hoitajien kiirettä.
– Hoitajien määrää ei pitäisi vähentää vaan lisätä, jotta kaikki ehtisivät tehdä kunnialla työnsä. Kun aika ei siihen riitä, se nakertaa hoitajien itsetuntoa.
Itkonen kertoo kuitenkin olevansa pääsääntöisesti hyvin tyytyväinen julkiseen terveydenhoitoon.
– Äitini Hilda sai hyvää hoitoa Varkaudessa loppuun asti. Hän kuoli viime keväänä 95-vuotiaana.
Kirjailija ei hyväksy sitä, että vanhukset jätetään yksin oman onnensa varaan.
– Laitos kuulostaa sanana pahalta, mutta onhan se yhteisö. Kotona voi olla heitteillä.
Terveyspalvelut ovat hänestä väärä kohde kilpailuttamiselle.
– Ihmisen elämä ja kuolema alkaa olla kauppatavaraa. Kernaasti maksaisin enemmän veroja, jos tietäisin, että rahat menevät oikeaan asiaan kuten hoitotyöhön. Hävittäjiin ja aseisiin en haluaisi verorahojani antaa, kirjailija puuskahtaa.
***
Varkaudesta kotoisin oleva Jukka Itkonen on tuottelias, palkittu sanataiteilija, jonka ensimmäiset tekstit julkaistiin 1970-luvun alussa. Kaksi kirjoituskilpailun voittoa siivittivät nuoren miehen uraa. Sen jälkeen on syntynyt laulujen sanoituksia, näytelmiä ja runoja tasaiseen tahtiin.
Alkuvuosina Itkonen teki laulutekstejä varkautelaiselle Magyar-yhtyeelle, sittemmin muun muassa Pedro Hietaselle, Paula Koivuniemelle ja Topi Sorsakoskelle. Teostossa on Itkosen nimellä 1 300 teosmerkintää, tuotantoon kuuluu myös kaksi omaa levyä ja musiikkinäytelmä.
Itkonen sanoo, että hänellä on usein yhtä aikaa ”monta nautaa ojassa”.
– Nonsense-runot, lastenlorut ja levyjen tekstit ovat kaikki saman puun oksia. Pohjimmiltani olen lyyrikko. Paksua romaania en tule koskaan kirjoittamaan.
Itkonen tunnetaan riimittelyn taidostaan. Hänen kynästään on peräisin muun muassa tuttu lastenloru Olipa kerran itikka, jolla oli rättisitikka.
Laulujen sanoittajana Itkonen luonnehtii itseään helismaalaiseksi. Tekstin pitää olla ennen kaikkea laulettava, ja huumoria saa olla.
– Reino Helismaan ralleissa toimittiin aina kimpassa: ”topparoikka tulee”. Sen ajan ”me” on korvautunut iskelmissä nykyään sanalla ”minä”. Jotain se kertoo tästä ajasta.
– Toisaalta ei pidä jäädä menneisyyden vangiksi. Itse haluan uudistaa perinnettä.
***
Tehdaspaikkakunnalla Jukka Itkonen kasvoi arvostamaan tasa-arvoa ja puolustamaan vähäosaisia.
– Äitini oli kotoisin köyhistä oloista, mutta hän kannusti meitä lapsia opin tielle. ”Käykee koulua niin kauan ku piä riittää.” Veljeni Hannu päätyi urheilusosiologian professoriksi. Itse kävin vain ylioppilaaksi, mutta olen lukenut paljon siitä lähtien, kun kaupunginosaamme avattiin sivukirjasto. Muistan vieläkin kirjastokortin numeron.
Taaksepäin katsoessaan Itkonen näkee, että lukeminen täytti tyhjää paikkaa, joka jäi kun hänen isänsä halvaantui ja myöhemmin kuoli pojan ollessa 11-vuotias.
– Minun piti ottaa maailmasta selvää lukemalla, kun isä ei ollut kertomassa. Tein kirjoista huimia löytöjä: merissä asuu kalmareita ja avaruus on suunnaton. Tämä onkin iso kokonaisuus, johon meidän pitää sopeutua. Ollaan samaa soutuporukkaa koko maapallo.
Lukuharrastuksen edistymisestä kertoo, että rippikoululeirillä Itkosella oli lukemisinaan Sigmund Freudin teos arkipäivän psykopatologiasta.
Tänä syksynä Itkoselta ilmestyi lasten runokirja Hirvi irvistää (Lasten Keskus), jonka hilpeät kuvitukset ovat Matti Pikkujämsän käsialaa. Sen vuonna 2010 ilmestynyt sisarteos Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja sai paljon myönteistä huomiota. Sen tuotolla tuettiin Yhteisvastuukeräystä.
Uudet eläinrunot esittelevät kotoisia lajeja lämpimän humoristisesti, mutta hauskojen riimien takaa kuulee kirjailijan humanistisen eetoksen ja opettavaisenkin sävyn.
Kun varikset karkottavat pääskyt pesästään silkkaa kateuttaan, runoilija tuumaa: Tämä satu pätee myös ihmisiin.
Ahvenparvessa ui tummempaa ja vaaleampaa kalaa, mutta ”ei siinä mitään kummempaa”, sillä Me olemme samaa sukua,/ vaikka kannamme eri pukua.
Kirjan johtoajatus on, että meitä on monenlaisia. Kunhan vain pystymme elämään rauhassa, jokaiselle löytyy paikkansa.
Itkonen kirjoittaa mielellään lapsille. Rajoituksena hänen mielestään on vain se, että on kirjoitettava lapsen kokemuspiiriä huomioivalla tavalla. Pois hän jättäisi vain aiheet, joissa aikuisten pahimmat puolet tulevat esiin.
– Luotan täysin lapsen kykyyn ymmärtää. Olen kirjoittanut lapsille myös vaikeista aiheista, kuten kuolemasta muun muassa runossa Taivas on niin korkea.
Runojaan hän lukee myös omalle pojanpojalleen Justukselle silloin kun he tapaavat. Ukin sanataide uppoaa nelivuotiaaseen.
– Hänestä runot ovat mukavaa kuultavaa.
***
Itkosen suhde kirkkoon on mutkaton, hän on seurakunnan jäsen ja aikoo pysyäkin.
– Miksi mä siitä eroaisin?
Uskonnot ja erilaiset maailmannäkemykset ovat kiinnostaneet häntä aina, erityisesti zeniläisyys ja taolaisuus. Matkoilla hän pistäytyy kirkoissa, saattaa käydä ehtoollisellakin.
– Ihmisen pitää oppia hiljentymään ja syventymään. Kuuluu pysähtyä välillä kyselemään, miksi olen täällä ja teenkö oikein. Sen sijaan valmiina annetut ”totuudet” herättävät minussa aina epäilyn.
Runossaan Laupias ilta Itkonen kirjoittaa ”muistan vielä sen virren, jota lapsena laulettiin”. 1950-luvulla kansakoulun aloittaneelle virret painuivat mieleen luokassa. Myös Itkosen äiti lauloi joskus virsiä kotona.
– Miten hieno rytmi on esimerkiksi virressä Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Se herättää lapsen mielessä vahvoja kuvia, jotka säilyvät. Virret ovat vaikuttaneet myös omaan runokieleeni.
Itkonen pitääkin iskelmiään maallisina virsinä.
– Topi Sorsakoski, jolle tein paljon sanoituksia, kirjoitti viimeiseen korttiinsa minulle, että laulutekstini ovat lohdun tuojia, kuten virret.
– Ihmiset tarvitsevat lohtua. On niin paljon yksinäisyyttä.
***
Vaikka ystävien seura on kirjailijalle elintärkeää, ammatti edellyttää yksinoloa.
– Kun kirjoittaa, ei siellä saa tanhupiiri pyöriä. Tarvitaan hiljaisuutta ja hiljentymistä. Kirjoittamisessa tärkeintä on oppia kuuntelemaan. Jos et malta olla puhumatta, et kuule, miten ihmiset ilmaisevat asioita.
– Minä olen vastaanotin ja tarkkailija. Katselen kun joki virtaa niin kuin Bob Dylan kappaleessa Watching the River Flow.
Kirjailija kietaisee värikkään kaulaliinan kaulaansa ja suuntaa kohti Kivelän palvelukeskusta. Kävellessään hän ehkä miettii uusia riimejä, näytelmää tai sävellystä. Tai sitten vain katselee kadun vilinää ja puiston puita.
– Vaimon sairaus on muuttanut minua herkemmäksi. En tee hirveästi suunnitelmia, annan asioiden tulla.
Kuva: Jani Laukkanen