Jari Jolkkonen ei hyväksy joidenkin seurakuntien tapaa leikata lähetysmäärärahoja järjestöiltä, jotka vastustavat esimerkiksi naispappeutta tai seksuaalivähemmistöjä, uutisoi
Yle uutiset
eilen. Jolkkonen selventää nyt kantojaan Kotimaa24:lle.
Hän toteaa, että paikallisseurakuntien päätösvaltaan kuuluu, minkä lähetysjärjestön tai -järjestöjen toimintaa ne haluavat tukea.
– Tästä vallitsee yksimielisyys. Hankalampi kysymys on, miten päätökset perustellaan hyväksyttävästi.
Piispa muistuttaa kirkon lähetystyön toimikunnan antaneen suosituksen arviointiperusteista. Niitä ovat muun muassa nimikkosopimusten määrä, järjestöjen omaehtoinen varainkeruu ja kyky yhteistyöhön seurakunnan kanssa.
– Huoleni on, että mitä enemmän paikallisseurakunnat asettavat omia opillisia kriteerejä, sitä enemmän lähetysjärjestöjen voimat menevät selvityksiin ja seurakuntien voimat kiistelyyn. Varsinkin leikkauspäätökset vaativat selvää näyttöä väärinkäytöksistä. Yhden seurakuntayhtymän leikkauspäätöksestä on tehty oikaisuvaatimus. Jotta kuluttavilta oikeusprosesseilta vältyttäisiin, nykyinen järjestelmä kaipaa selkeyttämistä.
Jolkkosen mukaan selkeintä on, että kirkolliskokous päättää, mitkä ovat virallisia lähetysjärjestöjä.
– Lähtökohta on, että näiden järjestöjen työhön halutaan luottaa. Samalla niiden on sitouduttava kirkon lähetystä koskeviin linjauksiin. Lähetysjärjestöstatus pitää voida myös peruuttaa, jos järjestön toiminnassa havaitaan väärinkäytöksiä.
Jolkkosen mukaan kirkon keskushallinnossa on jo alettu arvioida lähetysjärjestöjen toimintaa suorilla neuvotteluilla.
– Arviointi on vaativa, mutta välttämätön tehtävä. Oikea tieto vahvistaa luottamusta ja oikeudenmukaista päätöksentekoa. Minusta tällainen systeemi pitäisi saada pykäliin, jotta seurakunnat voivat luottaa virallisiin lähetysjärjestöihin ja kohdella niitä yhdenvertaisesti.
Piispan käsityksen mukaan kaikki nykyiset järjestöt ovat sitoutuneet toimimaan niin, että ne kunnioittavat kohdemaassa, esimerkiksi Tansaniassa tai Keniassa, paikallisen kirkon tekemiä päätöksiä pappisvirasta, eivätkä lisää jännitteitä toiminnallaan.
– Sama koskee toimintaa Suomessa. Seurakuntayhteistyössä järjestöt ovat sitoutuneet toimimaan kirkon virkaratkaisun mukaisesti. Ne ovat myös luvanneet toimia sen puolesta, ettei ketään kirkossa syrjitä ketään sukupuolen, vakaumuksen tai virkanäkemyksensä tähden. Toivon, että tämä sana pitää.
Kuopion piispa kuitenkin nostaa erikseen kirkon kannalta haasteelliseksi suhteen Suomen Luterilaiseen Evankeliumiyhdistykseen, joka on yksi kirkon seitsemästä virallisesta lähetysjärjestöstä.
– Se tekee arvokasta työtä, myös ihmisoikeuksien näkökulmasta. Esimerkiksi Keniassa se tarjoaa suojan nuorille naisille, joita uhkaa pakkoavioliitto tai ympärileikkaus. Sudanissa järjestö toimii olosuhteissa, joissa kristittyjä surmataan vakaumuksensa tähden. Siperiassa se palvelee kommunistivainoista selvinneitä seurakuntia. Toisaalta evankeliumiyhdistyksen virallinen, torjuva kanta naispappeuteen poikkeaa kirkon yhteisestä päätöksestä. Se harmittaa. Siksi on ymmärrettävää, että monessa seurakunnassa keskustellaan juuri SLEY:lle myönnettävästä tuesta.
– Toivon, että SLEY voisi hyväksyä kirkkomme virkaratkaisun. Rehellisesti sanottuna ei tunnu aina helpolta puolustaa sen toimintatapoja. En kuitenkaan haluaisi leimaamalla tai painostamalla yrittää muuttaa toisten vakaumuksia. Keskustelun tie on hidas, mutta kestävä.
– Erilaisten näkökantojen keskellä on tärkeää, että kunnioitetaan toisen vakaumusta ja että lähetystyössä toimitaan kirkon lähetysstrategian linjausten mukaisesti. Muussa tapauksessa seurauksena voi olla, että järjestö menettää asemansa virallisena lähetysjärjestönä.