Mies on lähdössä Yhdysvalloista Suomeen sisarensa hautajaisiin. Juuri ennen lähtöä työpaikan vastaanottoon tuodaan hänelle kirje. Mies avaa kirjeen vasta lentokoneessa. Lähettäjä sanoo olevansa hänen tyttärensä ja haluavansa tavata.
Näin alkaa Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin. Kirje ei ole pääasia, vaan miehen, Markus Douglasin, ja hänen sisarustensa tarina. Vaikka Kalland ei kirjassaan puhu kertaakaan Jehovan todistajista, heistä ja heidän kulttuuripiiristään on kysymys. Aihe on harvinainen suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.
Suljettu ja selvärajainen uskonnollinen yhteisö tarjoaa fiktiolle – niin romaanille kuin novellille, draamalle ja elokuvalle – hyvän ympäristön, jota vasten yksilön ratkaisut peilautuvat. Vanhoillislestadiolaisuus on ollut vahvimmin esillä kirjallisuudessa, tuoreimpina esimerkkeinä Pauliina Rauhalan
Taivaslaulu tai Ruusuvuori-jännäri Yksi näistä pienimmistä.
– Ihmettelin, miksi kukaan ei ole kirjoittanut Suomessa romaania Jehovan todistajista. Lopulta ajattelin, että minun on se kirjoitettava, vaikka tiesin, että todistajiin kuuluvat sukulaiseni eivät siitä pitäisi, Kalland sanoo.
***
Ben Kalland, 58, tietää mistä puhuu. Vaikka Vien sinut kotiin ei ole omaelämäkerrallinen romaani, siinä on monia yhtymäkohtia Kallandin omiin vaiheisiin. Kuten se, että Kalland syntyi perheeseen, joka kuului ruotsinkieliseen Jehovan todistajien seurakuntaan. Perheessä oli neljä lasta, ja he asuivat Itä-Helsingissä.
– Ei ole minun eikä sisarusteni vika, että olemme syntyneet Jehovan todistajien perheeseen. Olemme kaikki jättäneet todistajat. En ole aiemmin halunnut tuoda taustaani mitenkään esiin, mutta nyt se kirjan myötä luonnollisesti tulee. En halua enää peittää asiaa mitenkään.
Kalland puhuu Jehovan todistajista tai todistajista, ei jehovista, kuten puhekielessä usein on tapana. Hän kokee ilmaisun halventavana.
Varsinaisen innoituksen Kalland sai romaaniinsa luettuaan Juha Itkosen mormoneista kertovan romaanin Myöhempien aikojen pyhiä.
– En ollut erityisemmin kiinnostunut mormoneista, enkä olisi lukenut heistä kertovaa tietokirjaa, mutta romaanin avulla asia tuntui mielenkiintoiselta ja tärkeältä.
***
Kalland irtautui Jehovan todistajista parikymppisenä. Jokin aavistus erosta hänellä oli ollut pitempään, mutta se vahvistui eräänä lauantaina isossa konventissa Messukeskuksessa. Eron syyt eivät olleet teologiassa tai vaikeissa opinkohdissa.
– Kuuntelin puhetta muiden mukana, kun mieleeni tuli, miksi ihmeessä istun kuuntelemassa tällaista. Nousin ja lähdin kaupungille. Oli nätti päivä ja tunsin itseni vapaaksi.
Silloin syntyi päätös, että Jehovan todistajien elämätapa ja kokouksissa istuminen eivät olleet sitä, mitä hän halusi elämältään.
– Tapahtui jokin havahtuminen. Sääntöjen moninaisuus ärsytti. Samoin se, että ulkoa tulee sääntöjä, jotka muuttuvat.
Kalland sanoo eronneensa protestiksi, mistään uskon kriisistä ei ollut kyse.
***
Mutta miten erota Jehovan todistajista? Kallandilla ei ollut mallia suuren askeleen ottamiseen.
– Kaikki eronneet jotka tiesin, olivat erotettuja, useimmat sen vuoksi, että olivat rakastuneet väärään ihmiseen.
Kesti vielä puoli vuotta ennen kuin lähtöpäätös varmistui. Sinä aikana Kalland istui kokouksissa kuten ennenkin ja kulki ovelta ovelle julistamassa, vaikka tiesi, että tulee jättämään liikkeen.
– Sitten vain lakkasin käymästä kokouksissa ja vetosin muihin kiireisiin.
Romaanissa päähenkilön siskon Carolan eroprosessi muistuttaa Kallandin omaa prosessia.
– Tietääkseni minua ei ole koskaan erotettu todistajista. Minut kyllä kutsuttiin kuulusteluun, mutta en mennyt ja asiani painettiin villaisella. Ehkä seurakunnassa ajateltiin, että olen ottanut hieman etäisyyttä ja palaan kyllä aikanani takaisin.
***
Ben Kallandin eroamisesta Jehovan todistajista ei aluksi seurannut suurta dramatiikkaa.
– Minua ei kartettu ja olin sukulaisteni kanssa tekemisissä.
Mutta kaikki muuttui vuonna 2002. Silloin Valtakunnan palveluksessamme -lehdessä oli artikkeli, jossa muistutettiin, että eronneiden kanssa ei saanut olla missään tekemisissä. Muistutus tehosi, ja Kalland huomasi olevansa sukulaisilleen kuin ilmaa. He eivät tervehdi, jos sattuvat kadulla vastakkain.
– Sain kirjeen sukulaisilta, että ettemme voi olla kanssasi tekemisissä. Sen koomin minulla ei ole ollut heihin henkilökohtaista kontaktia.
Julkisuudessa Jehovan todistajat ovat yrittäneet kiistää tiukan karttamiskäytännön olemassaolon. Yksilötasolla sitä voidaan katsoa läpi sormien, kunhan ei pidä asiaa mitenkään esillä.
– On vaikea selittää, mistä karttaminen nousee. Miten voi katkaista suhteet omiin lapsiin? Tunnustan itse käyttäytyneeni aikoinaan samalla tavalla erotettuja kohtaan. Nyt häpeän sitä syvästi.
Eroamisensa jälkeen Kallandilla oli pitkään myönteinen kuva todistajista. Hän ei halunnut puhua heistä pahaa ja puolusti keskusteluissa lapsuutensa uskonnollista yhteisöä. Vuoden 2002 tiukka karttamissääntö pakotti hänet kuitenkin ottamaan tarkemmin selvää Jehovan todistajien opista ja organisaatiosta.
– Aloin googlata ja päädyin sivuille, jossa kerrottiin Jehovan todistajien opista kriittisiä asioita. Edelleenkään minua ei kiinnosta niinkään teologia kuin johtamisjärjestelmät ja taloudellinen valta liikkeessä. Kyseessä on myös rahantekokone, mutta romaanissani en halunnut korostaa tätä puolta.
Vien sinut kotiin ei kerro it-alalla työskentelevästä Ben Kallandista.
– Päähenkilö ei todellakaan ole omakuva. Tein hänet ristiriitaiseksi, osin iljettäväksi, takinkääntäjäksi ja itsekkääksi. Esimerkiksi hänen uransa USA:ssa ei liity mitenkään minuun. Tiettävästi todellisuudessa kukaan suomalainen ei ole päässyt Vartiotorni-seuran keskustoimistossa niin korkeaan asemaan kuin päähenkilöni.
Kalland kuvaa romaanissaan todistajat tavallisiksi ihmisiksi. He käyttävät alkoholia ja heillä on seksisuhteita. Liikkeen vaalima ihanteellinen ihmis- ja perhekuva saavat romaanissa kyytiä.
– Alkoholi ei ole todistajien keskuudessa mikään iso tabu, he ryyppäävät siinä kuin muutkin. En näe alkoholin käytössä eroa muuhun yhteiskuntaan.
– Suomalaiset todistajat käyttäytyvät kuten muut suomalaiset, ja ranskalaiset todistajat juovat viiniä kuten muutkin Ranskassa. Virallinen ohje tietysti on, ettei pidä humaltua liikaa.
Kallandin mukaan Jehovan todistajien seurakunnissa ihmiset ihastuvat ja rakastuvat kuten ihmiset muullakin. Nuorison tapaamiset ovat eräänlaisia avioliittomarkkinoita, sillä seurustelua ulkopuolisten kanssa ei pidetä suotavana.
Romaanissa kuvataan myös johtohenkilöiden naissuhteita.
– Olen tietysti liioitellut, mutta ihan varmasti sellaistakin on. Siteeraan Vartiotornin artikkelia, jossa kerrotaan, että joukko korkea-arvoisia johtohenkilöitä on harrastanut homosuhteita, pedofiliaa ja vaimonvaihtoa. Käytän kirjailijan vapautta.
Kalland sanoo, ettei kokemustensa perusteella pidä Jehovan todistajia yhtään sen parempana, muttei huonompanakaan yhteisönä kuin muita yhteisöjä.
***
Jehovan todistajat eivät Ben Kallandin mielestä ole ainutlaatuinen uskonnollinen yhteisö. Hän löytää mormoneista ja vanhoillislestadiolaisista samoja piirteitä.
– Luterilaisesta kirkosta en löydä samankaltaisia painostavia ja ulossulkevia piirteitä. Kirkko edustaa suomalaisten tapaa uskoa. Kirkko on liberaali ja se sopii suomalaisille. Kirkko tekee myös paljon hyvää.
Kalland ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Hän sanoo, ettei tunne minkäänlaista uskonnollista kaipausta, ja arvelee tulleensa lapsena ja nuorena liiankin hyvin rokotetuksi kaikkea uskontoa vastaan.
– Olen huomannut, että ne jotka ovat syntyneet todistajaperheeseen ja sitten eroavat liikkeestä, eivät tunne tarvetta liittyä mihinkään toiseen kirkkokuntaan. Mutta jos aikuisena kääntyy todistajaksi ja sitten päättää erota, todennäköisesti hakeutuu johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön.
Kalland on myös ollut mukana Uskontojen uhrien tuki UUT ry:ssä.
– En tosin tunne itseäni uskonnon uhriksi, en ainakaan enää. Romaanin kirjoittaminen ei myöskään ole mikään kosto tai katkeruuden osoitus todistajia kohtaan.
– Halusin kertoa tarinan ja sijoitin sen ainutkertaiseen ympäristöön. Palautteen perusteella tarina myös kannatti kertoa.
Kuva: Olli Seppälä