Uuden testamentin päähenkilö on Betlehemissä syntynyt, mutta Nasaretissa kasvanut ja Jerusalemissa kuollut henkilö nimeltä Jeesus. Jeesus, arameaksi Yesua, oli juutalaisten parissa varsin tavallinen nimi niillä main ja niinä aikoina, kun ajanlaskumme katsotaan alkaneeksi. Raamatussakin esiintyy kaksi muuta Jeesusta. Toinen heistä mainitaan Jeesuksen sukupuussa, ja toinen oli Paavalin työtoveri, tunnettu myös nimellä Justus.

Jeesus oli rakennusmiehen poika, kenties puuseppä itsekin, josta noin 30-vuotiaana tuli opettaja ja parantaja. Häntä kutsutaan joskus myös nimellä Jeesus Nasaretilainen.

KUOLEMANSA JÄLKEEN, tai oikeastaan jo ennen sitä, Jeesusta alettiin pitää Kristuksena. Tai oikeammin messiaana, sillä Kristus on messias kreikaksi. Messias, hepreaksi mashiah, puolestaan tarkoittaa voideltua, ”hän joka on voideltu”.

Se on arvonimi, joka liittyy tehtävään, jota Messias hoitaa. Tuo tehtävä ei ole sen enempää tai vähempää kuin kansan vapauttaminen vieraan ikeen alta.

Juutalaisille Messias ei ollut pelkästään hengellisen odotuksen kohde vaan myös poliittinen hahmo, alun perin kuningas. Jeesus ei kuitenkaan ollut poliittinen hahmo vaan henkinen Messias, hengellinen Kristus.

KRISTINUSKO ON uskonto, joka kantaa keskushenkilönsä nimeä. Ei kuitenkaan suoraan historiallinen henkilön, vaan hänestä tehdyn tulkinnallisen henkilön nimeä. Senpä vuoksi kristityt ovat kristuslaisia, eivät jeesuslaisia.

Kristus on tulkitun henkilön nimi, siis jotain enemmän kuin vain historiallinen Jeesus. Ja tälle ”jotain enemmälle” kirkko perustaa olemassaolonsa ja teologiansa.

Jeesus oli Marian ja Joosefin lapsi, Kristus on Jumalan Poika.

Jeesus puhuu Raamatussa, mutta Raamatussa puhutaan Kristuksesta.

Jeesus julisti ja opetti, Kristus on julistuksen ja opetuksen sisältö.

Jeesus kuoli ristillä, Kristus nousi kuolleista.

Jeesus oli, Kristus on.

Nimiä ei pidä asettaa vastakkain, eikä asiaa pidä dramatisoida liikaa, sillä kun puhutaan Jeesuksesta tai Kristuksesta tarkoitetaan yleensä samaa. Monet vaihtelevat nimeä luontevasti sitä sen ihmeemmin miettimättä.

Mutta tarkemmin katsottuna kummallakin nimellä on omat painotuksensa. Ihmisillä on syynsä suosia Jeesusta tai Kristusta puheessaan ja ajattelussaan.

VUODEN ALUSSA pääkaupunkiseudun seurakuntalehti Kirkko ja kaupunki (3/23) kysyi viideltä piispalta, mikä on kirkon hengellinen ydin. Piispat olivat varsin yksimielisiä asiasta.

Arkkipiispa Tapio Luoma ja Turun piispa Mari Leppänen puhuivat Jeesuksesta hengellisenä ytimenä. Luoma toisteli lausetta ”Jeesus on Herra” peräti neljä kertaan. Leppänen puhui Nasaretin Jeesuksesta ja Jeesuksen seuraamisesta.

Kolme muuta piispaa, Helsingin Teemu Laajasalo, Espoon Kaisamari Hintikka ja Kuopion Jari Jolkkonen eivät puhuneet Jeesuksesta vaan käyttivät nimeä Kristus. Laajasalon ja Hintikan mukaan ”kirkon hengellinen ydin on Kristus”.

Jolkkosen vastaus poikkesi hivenen muista. Hänen ei nostanut Jeesusta tai Kristusta ykköspaikalle, vaan totesi, että ”kirkkomme hengellinen ydin on siinä, kuka Jumala on ja mitä hyvää hän meille lahjoittaa”. Jolkkonen käytti myöhemmin vastauksessaan kaksi kertaa nimeä Kristus.

Mitä voimme edellä sanotusta päätellä? No sen, että meillä on Jeesus-piispoja ja meillä on Kristus-piispoja. Tai ainakin heille on luontevampaa käyttää enimmäkseen toista nimistä.

VASTAUKSESSAAN ARKKIPIISPA Luoma pohtii myös käyttämänsä ensimmäisen tunnetun uskontunnustuksen ”Jeesus on Herra” tunnesisältöä. Luoman mukaan saatamme pelätä, että se on arjelle vierasta ja vaikeasti avautuvaa uskovaisten puhetta.

Luoma on oikeassa, mutta käytti sitä silti. Ihmiset kuulevat sanat Jeesus ja Kristus eri tavoin. Varsinkin Jeesus on sanana ongelmallinen, sillä se herättää enemmän kielteisiä mielleyhtymiä kuin Kristus.

Ehkä Jeesuksessa on muistumia siitä, kun joutui höyrypäisen käännyttäjän kohteeksi. ”Jeesus on Herra” tuo monille mieleen puhelinpylväiden herätysjulisteet. Joku kuulee korvissaan hieman koomisen ja haltioituneen sensuellin ääntämistavan: Jeesshsus.

Puhekielessä jeesustelu tarkoittaa tekopyhää selittelyä.

Toisen käskyn vanhan sanamuodon olisi pitänyt kuulua: älä turhaan lausu Herran Jeesuksen nimeä.

Samaan aikaan on olemassa merkittäviä hengellisiä perinteitä, joissa Jeesus-sana on arvossaan. Näitä tuntoja tulkitaan esimerkiksi virsissä 42 ja 908. Ensin mainitussa lauletaan: ”On Jeesus nimi ihanin sielulle uskovalle.” Ja toisessa: ”On yksi nimi ylitse muiden – – Tuo nimi josta laulan, on Jeesus, nimi kaunein alla auringon.”

Jos puhe Jeesuksesta tuntuu lapsenomaiselta tai jotenkin liian uskovaiselta, niin onko puhe Kristuksesta aikuisempaa?

KRISTUS ON käsitteellisesti teologisempi sana kuin Jeesus. Kristologia on oppi Kristuksen persoonasta ja työstä eli kirkon ydinasiasta.

Kolmessa kirkkomme uskontunnustuksessa ei puhuta pelkästä Jeesuksesta mitään. Apostolisessa ja Nikean uskontunnustukissa mainitaan sen sijaan Jeesus Kristus, joka määritellään Jumalan Pojaksi.

Athanasiuksen pitkässä kolminaisuusoppia käsittelevässä uskontunnustuksessa puhutaan pääasiassa Pojasta, mutta kerran myös Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta.

Mutta kun Athanasiuksen tunnustuksessa tarkennetaan kaksiluonto-oppia, käytetään vain nimeä Kristus: ”Vaikka hän on Jumala ja ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi.”

KUN TAVALLINEN kirkollisveronmaksaja kääntyy hiljaa mielessään tai äänen lausuen Jumalan puoleen, hän käyttää puhuttelunimenä jotain itselleen tuttua ja opittua. Jos hän on kasvanut jonkin herätysliikkeen piirissä, saattaa Jeesus tuntua luontevammalta kuin Kristus. Ja toisin päin.

Rukouksen kohdetta voi puhutella Jumalaksi, Herraksi, Jeesukseksi tai Kristukseksi. Sen sijaan Jumalan kolmannen persoonan, Pyhän Hengen, puhutteleminen lienee harvinaisempaa – paitsi karismaattisissa piirteissä.

On siis oikeastaan samantekevää, käyttääkö nimeä Jeesus vai nimeä Kristus, kunhan on tietoinen niihin liittyvistä eroista. Yhdistelmä Jeesus Kristus on sekin mahdollinen, mutta arkikäytössä ehkä jotenkin raskaan oloinen kokonaisuus.

Sydän tietää, minkä nimen se kulloinkin valitsee.

Olli Seppälä

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja ja kirjailija.