Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on tutkinut, millaista sitoutumista kirkko odottaa jäseniltään ja kuinka nuo odotukset lopulta toteutuvat. Häkkisen väitöskirja Ihanne ja todellisuus: Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle ilmestyi vuonna 2010.
On siis luontevaa esittää juuri Häkkiselle muutama kysymys kirkon jäsenyydestä.
Lähdetään liikkeelle perusasioista. Kuka on kirkon jäsen?
– Kaste liittää ihmisen kirkon jäsenyyteen. Siten jokainen kastettu, joka kuuluu kirkkoon, on kirkon jäsen. Tätä tulisi pitää nykyistä enemmän esillä.
– On mielenkiintoista havaita, että kysymys ”kuka on kirkon jäsen” ei ole mikään uusi. Kirkon jäsenyydessä on kysymys problematiikasta, joka jo vanhan kirkon aikana nousi polttavana esille donatolaisuuden kanssa käydyissä keskusteluissa. Jo silloin jouduttiin pohtimaan, ketkä ovat todellisia kirkon jäseniä.
Mitä tunnustuskirjat sanovat kirkon jäsenyydestä?
– Tunnustuskirjoissa tehdään jyrkkä ero niiden välillä, jotka uskovat, ja niiden, jotka kuuluvat perkeleen valtakuntaan.
– Tunnustuskirjojen mukaan kirkossa on yhtäältä eläviä jäseniä, jotka uskossa ovat ottaneet vastaan sanan ja sakramentit. He kuuluvat kirkkoon muodollisesti ja todellisesti (in nomine et re). Kirkko ei kuitenkaan muodostu pelkästään niistä, jotka uskovat, vaan se sulkee sisäänsä myös sellaisia, joilla sanan varsinaisessa mielessä ei ole osuutta Kristukseen. He eivät kuulu Pyhän Hengen valtakuntaan, vaan pikemminkin perkeleen alaisuuteen.
Antavatko tunnustuskirjat ihmiselle mahdollisuuden tehdä tämä erottelu todellisiin uskoviin ja kadotettuihin?
– Tunnustuskirjoissa korostetaan, että vain Jumala voi tehdä tämän eron, sillä kirkko on tämän maailmanajan ristin, kärsimyksen ja jumalattomuuden alainen. Varsinainen pyhä Kristuksen ruumis elää keskellä jumalattomien joukkoa, mistä johtuu, että todellinen kirkko eli pelastettujen joukko ei ole havaittavissa ja rajattavissa. Yksikään ihminen ei voi erotella toisistaan jumalattomia ja pyhiä.
– Jako ei tapahdu empiirisessä kirkossa ihmisten välillä, vaan pikemminkin heidän sisällään. Epäpyhät ovat sekaantuneina kirkossa ja he kuuluvat historiassa ilmenevään kirkkoon, mutta eivät varsinaiseen Kristuksen ruumiiseen, joka on liittynyt empiiriseen kirkkoon. Tosi kirkko on salattu, mutta ei koskaan löydy havaittavan kirkon ulkopuolelta.
– Kirkko on salattu uskon valtakunta. Siksi kukaan ei voi varmasti tietää toisen uskonsuhdetta Jumalaan ja hänen kuulumistaan todelliseen pyhien yhteisöön.
Onko kirkon jäsenen pakko olla sitoutunut kirkkoon? Ja mikä on sitoutumisen riittävä taso tai määrä? Pitääkö olla seurakunta-aktiivi, jotta kelpaisi?
– Kirkon lainsäädännössä jäsenen velvollisuuksiin liittyvät asiakohdat ovat lähes kokonaan kirkkojärjestyksessä. Sen mukaan kirkon jäsenen tulee muun muassa osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista, noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.
– Edelleen kirkkojärjestyksen mukaan seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa ja edistää lähetystyötä. Kirkkolaissa puhutaan lisäksi verovelvollisuudesta ja varojen hankkimisesta seurakunnan tehtävän toteuttamiseen.
– Teologisesti arvioiden seurakunnallista aktiivisuutta ei voi pitää luotettavana kristillisyyden mittana eikä kirkon jäsenyyden jakoperusteena. Teologiselta kannalta voidaan hyväksyä vain yksi jäsenyyden aste. Jumalan vanhurskaus ja armo eivät tunne porrastusta.
Kirkkojärjestys kuulostaa vaativalta ja velvoittavalta. Onko pykälät tarkoitettu konkreettisiksi vai ihanteiksi?
– Velvoitepykälien tulkinnassa on nähtävissä kaksi korostusta. Ensinnäkin niitä on pidetty ihanteina, joihin on koottu se, millaista sitoutumista kirkko odottaa jäseniltään, vaikka ihanteeseen ei koskaan päästäisikään. Näissä niin sanotuissa ideaalipykälissä asetetaan yksityiselle kirkon jäsenelle velvollisuuksia ilman, että ne olisivat sitovia varsinaisessa oikeudellisessa mielessä.
– Toiseksi on korostettu, kuinka kirkko toimii jäsenissään. Velvoitepykälissä on siten kyse sen osoittamisesta, miten seurakunnan tulee toteuttaa kirkon tehtävää. Painopiste on siis enemmän seurakunnassa kuin sen yksityisessä jäsenessä.
– Velvoitepykälien toteutuminen on nähty yleisesti enemmän pastoraalisena kuin oikeudellisena ongelmana.
Varsinkin herätyskristillisissä piireissä pidetään esillä kristityn tunnusmerkkejä ja eräänlaista ihannekuvaa. Onko tätä ihannetta mahdollista saavuttaa?
– Ihanteet ovat tärkeitä. Ne kertovat sen, miten kristityn uskon tulisi ilmentyä ja näkyä. Tästä syytä esimerkiksi kirkkojärjestyksessä (KJ 1:5) ja muissa virallisissa asiakirjoissa kirkko ilmaisee sen, millaista sitoutumista se jäseniltään odottaa. Koskaan mikään kirkko ei ole päässyt siihen, että sen kaikki jäsenihanteet olisivat toteutuneet.
– Pyhien yhteisö elää maan päällä, mutta se on monella tavalla vajavainen yhteisö eikä siitä tee pyhää sen jäsenten pyhyys, vaan Jumalan pyhyys. Kirkko joutuu elämään ihanteen ja todellisuuden välisessä jännitteessä.
– Kirkkokäsitys vaikuttaa olennaisesti siihen, millaisena ihanteen ja todellisuuden jännite nähdään.
Tilastoista ja kyselyistä tiedämme millaisia suomalaiset kirkon jäsenet ovat. He eivät esimerkiksi rukoile niin usein kuin kunnon kristityn pitäisi. Yllättääkö tämä todellisuus?
– Kyllä ja ei. Kirkossa on aina vallinnut ihanteen ja todellisuuden välinen jännite. Nykyisin on helppo ajatella, että joskus vuosikymmeniä tai -satoja sitten ihmiset olivat sitoutuneempia kirkon uskoon kuin nyt. Toisaalta historia kertoo, että kansanhurskaus saattoi olla kovinkin kaukana kristillisestä opista. Tässä mielessä todellisuus ei yllätä.
– Sen sijaan se yllättää, kuinka nopeasti 2000-luvulla suomalaisten kirkkoon kuuluminen, seurakuntaelämään osallistuminen ja kirkon keskeisiin opetuksiin uskominen ovat heikentyneet. Tässä on kirkolla vakava itsetutkistelun paikka. Huolenaiheena on sekä kirkon itseymmärryksen että jäsenten identiteetin hämärtyminen.
Mikä merkitys yhteisöllisyydellä on kirkon jäsenyydelle?
– Kirkko on olemukseltaan yhteisö. Siksi kirkolle on haasteellista se, että yhteiskunnan muuttuminen yhä eriytyneemmäksi ja mosaiikkimaisemmaksi on merkinnyt perinteisten yhteisöjen muuttumista. Sosiologi Bryan Wilsonin mukaan modernisaatiokehitys ei sinänsä ole uhka uskonnolle, vaan siihen liittyvä individualismin lisääntyminen. Koska yhteisöllisyys on uskonnon tukipilari, yhteisöllisyyden murentuminen heikentää myös uskonnon asemaa.
– Ratkaiseva kysymys jäsenyyteen sitoutumisen näkökulmasta on se, pystyykö kirkko ottamaan huomioon ihmisen yksilöllisyyden menettämättä samalla yhteisöluonnettaan. Pystyykö kirkko vastaamaan odotuksiin uudenlaisesta yhteisöllisyydestä? Kirkon haasteena on kyetä yhdistämään moderni yksilöllisyys ja yhteisöllisyys.
Mikä merkitys identiteetillä, esimerkiksi hengellisellä taustalla, on kirkon jäsenyydelle?
– Erityisesti suuren enemmistökirkon kohdalla kysymys identiteetistä on olennainen. Huolenaiheena on sekä kirkon itseymmärryksen että jäsenten identiteetin hämärtyminen.
– Identiteetin hämärtyminen on vaarana silloin, jos kirkko maallistuu sisäisesti. Sen seurauksena toiminnan sisältö muuttuu yleishumanistiseksi. Uskon sisällön ohentuminen johtaa kirkon toiminnan mielekkyyden etsimiseen ja perustelemiseen yleisinhimillisistä näkökohdista käsin. Menettäessään ainutlaatuisen sanomansa ja voimansa kirkko on pyrkinyt esiintymään yleisluonteisena hyvän tahdon lähettiläänä. Eivätkö esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöt voisi hoitaa kirkon tehtävän?
– Kirkolta edellytetään tällaisessa tilanteessa tietoisuutta ominaislaadustaan sekä selkeää identiteettiä kirkkona. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota sekä kristilliseen kotikasvatukseen että kirkon kasvatustoimintaan. Niiden tulisi yksilöllisen kristityn identiteetin vahvistamisen ohella tukea myös yhteisöllisen identiteetin kasvua. Tämä tarkoittaa, että ollakseen kristitty tulee kuulua kristittyjen yhteisöön, kirkkoon. Kirkon jäsenyys ei ole yhdentekevä asia.
Mikä merkitys jäsenyyteen on sillä, että kirkon julistusta ei aina osata tuoda osaksi arkea ja nykypäivää, vaan se jää jotenkin teologiseksi ja yleväksi?
– Tällä on varmasti merkitystä. Mutta ylevää julistusta suurempi ongelma on uskon ja elämän sekä sanojen ja tekojen suhde. Mieleeni on vahvasti jäänyt Kirkko 2000 -prosessin painotus: ”Jokaisessa seurakunnassa tulee nyt kysyä, miten me välitämme ihmisistä.” Jos kirkossa pystytään vastaamaan tähän kysymykseen oikealla tavalla ja elämään sen mukaisesti, on varmaa, että sitoutuminen tällaiseen ihmisestä välittävään yhteisöön kasvaa.
– Monet kasvavat kirkot ja hengelliset liikkeet ovatkin sekä hengellisesti että yhteiskunnallisesti aktiivisia. Tällainen on esimerkiksi Roomassa pääpaikkaansa pitävä Sant’Egidio- yhteisö, jossa yhdistyy syvällinen rukouselämä, jumalanpalveluselämään sitoutunut ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävä työnäky. Toinen myönteinen esimerkki on Pyhän Klaran kirkossa toimiva Tukholman tuomiokirkkoseurakunnan kappeliseurakunta, joka painottaa työssään jalkautuvaa diakoniaa, evankeliointia ja rukousta.
Suomea on sanottu yhden totuuden maaksi. Onko myös Suomen luterilainen kirkko yhden totuuden valtakunta? Onko meillä liian yksipiippuinen, jopa lakitekninen käsitys kirkon jäsenyydestä?
– Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole jäsenyyskysymyksessä yhden näkökulman kirkko, vaan erilaiset kirkkokäsitykset vaikuttavat kirkossamme jäsenyyteen sitoutumisen tulkintaan. Voi olla, että tietyt korostukset tulevat toisia vahvemmin esille. Varmasti monilla on mielikuva siitä, että ollakseen kunnon kristitty tulee osallistua aktiivisesti seurakuntaelämään, vaikka jäsenyyden varsinainen toteutumisen paikka ei ole seurakuntatalo vaan arkielämä. Yhtä hyvin voi elää mielikuva siitä, ettei sakramenteilla ja jumalanpalveluksella ole niin väliä jäsenyydessä, kunhan vain elää ”kunnolla” arkisessa elämässä. Kumpikin näkökulma on puutteellinen.
Pitäisikö sallia erilaisia jäsenyyden tasoja ja malleja, kuten henkilöseurakunta?
– Käytännössä jo nyt jäsenyys toteutuu eri tavalla. Parokiaalista eli maantieteellistä seurakuntamallia en lähtisi purkamaan. Sen sijaan kehittäisin erilaisia seurakuntaelämän muotoja ja yhteisöjä vastaamaan odotuksiin esimerkiksi henkilöseurakunnista.
Väitöskirjassasi tarkastelet kirkon jäsenyyttä 1960-luvulta 2000-luvulle. Mikä on selkein muutos?
– Sitoutumisen ihanteessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Sen sijaan selkein muutos on ollut ihanteen ja todellisuuden välisen jännitteen kasvu kaikissa tutkimukseni kolmessa uskonnollisuuden ulottuvuudessa. Tutkimuksen tarkastelujaksolla sitoutumisen todellisuudessa on tapahtunut muutoksia erityisesti kirkkoon kuulumisen, julkiseen uskonnonharjoitukseen sekä kirkon uskoon tunnustautumisen alueilla, jotka ovat heikentyneet. Sen sijaan yksityinen uskonnonharjoitus ei ole juurikaan muuttunut.
Milloin oli ”kirkon kulta-aika”, jolloin kaikki oli hyvin ja jäsenyys hyvissä kantimissa? Onko tuohon aikaan enää paluuta?
– Kirkkomme on elänyt pitkään Suomessa poikkeuksellisessa tilanteessa moniin muihin kirkkoihin verrattuna. Tästä ovat merkkeinä esimerkiksi kirkkoon kuuluminen sekä kirkollisten toimitusten käyttäminen. Yhä edelleen maamme on uskonnollisesti harvinaisen homogeeninen, kirkkoon kuulumisprosentti korkea, kirkon työn arvostus hyvä ja niin edelleen, vaikka suunta on nyt toinen.
– Tuskin kuitenkaan menneeseen on paluuta. Olennaista on, että ruohonjuuritasolla seurakunnissa kirkko säilyttää elävän kosketuksen kansaan ja on heidän puolellaan. Tässä kirkon on oltava uskottava. Kirkon tulevaisuus ja uskottavuus eivät perustu ulkonaiseen asemaan tai organisaatioon, vaan kristinuskon sanomaan ja sen henkilökohtaiseen sekä yhteisölliseen todeksi elämiseen.
Kirkkoonkuulumisprosentti laskee vuosittain. Kuinka alas se voi tulla, että voidaan vielä puhua kansakirkosta?
– Vastaus riippuu siitä, mitä ymmärretään kansankirkolla. Jäsenyyden kannalta avoimuus on kansankirkon tyypillisimpiä piirteitä. Tähän avoimuuteen sisältyy mahdollisimman vähän jäsenyyden ehtoja ja heikko jäsenyyden velvollisuuksien valvonta.
– Kansankirkon jäseneksi tullaan tavallisesti lapsikasteen perusteella. Kansankirkko on luonteeltaan ”avosylinen” ja periaatteessa tahtoo kantaa jäsenistään huolta kehdosta hautaan. Kirkko nähdään kansan kasvattajana ja siksi on tärkeää, että se pitää piirissään mahdollisimman paljon kansalaisia. Jäsenyyden profiili on pidettävä niin matalana, että jokainen voi omaksua sen. Näin ymmärrettynä kansankirkosta voidaan puhua, vaikka se ei olisikaan enemmistökirkko tai kirkkoon kuulumisprosentti laskisi alle 50 prosentin kansasta.
Minkälaisia keinoja kirkolla on käytössään muuttuvan maailman ja laskevan jäsenyyskäyrän edessä?
– Mielessäni on neljä teesiä. Niistä ensimmäinen kuuluu: kirkolla on ainutkertainen sanoma ja tehtävä, jota ei hoida kukaan eikä mikään muu yhteisö kuin kirkko.
– Kirkko ei saa unohtaa varsinaista hengellistä tehtäväänsä. Ilman hengellistä sisältöä kirkko on ontto. Liian usein tyylikysymyksistä tehdään uskonkysymyksiä. Moninaisuus vallitkoon keinoissa, kunhan muistamme vanhan hyvän ohjeen: ”Olennaisissa asioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta.”
Entä toinen teesi?
– Se kuuluu: ihmisen tarve olla rakastettu ja hyväksytty ei ole muuttunut, vaikka yhtenäiskulttuuri on pirstoutunut ja ihmisten elämäntavat sekä -arvot eriytyneet.
– Hyväksyvän ilmapiirin luominen on seurakunnissamme ratkaiseva kysymys. Kysymykset ja epäilykset sallivan kulttuurin luominen on myös täysin raamatullista. Raamatun kaikki uskonsankarit olivat epävarmoja ja itseään etsiviä tavallisia ihmisiä. Ne, joille kaikki oli selvää, olivat fariseuksia, jotka halusivat ristiinnaulita Jeesuksen!
Mihin kolmas teesi liittyy?
– Turvallisuuteen ja hyväksyvään ilmapiiriin: ne vapauttavat luovuuden. Näin jokainen voi löytää oman lahjansa ja kutsumuksensa.
– Kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa runsaan työntekijäjoukon varaan. Kasteeseen perustuva osallisuus Kristuksesta ja hänen pelastusteostaan antaa jokaiselle kirkon jäsenelle oikeuden osallistua seurakunnan rakentamiseen. Yhteisen pappeuden soveltamisessa käytäntöön ei ole päästy niin pitkälle kuin voisi ja pitäisi. Maallikoissa on kirkkomme tulevaisuus.
Ja neljäs teesi?
– Elävä seurakunta ja yhteisö suuntautuvat ulospäin. Kristillisen kirkon olemukseen kuuluu missio, lähetystehtävä. Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö. Sen tehtävänä on täyttää Jeesuksen sille antama tehtävä.
– Kirkon tulisi olla yhteisö, joka näkyy rakkauden asenteena ja tekoina ulospäin. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen.
– Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Katseen on oltava tulevaisuudessa, joka on kristitylle aina avoin.
Jäsenyys on viimeiset parikymmentä vuotta ollut keskeinen kirkollinen termi. Milloin itse kiinnostuit siitä?
– Ensimmäisessä virkapaikassani 1980-luvulla Imatralla toimin virastopappina. Kohtasin paljon kirkkoon liittyviä ja siitä eroavia. Kohtaamiset saivat minut pohtimaan jäsenyyden kysymyksiä. Syksyllä 1991 Mikkelin hiippakunnan papisto antoi tehtäväkseni laatia seuraavan synodaalikirjoituksen. Kirja Kirkon kynnykset ilmestyi vuonna 1997. Samana vuonna synodaalikirjoitus laajeni lisensiaatintutkimukseksi.
– Jäsenyyskysymykset eivät jättäneet minua rauhaan, vaan ne askarruttivat seurakuntapappina Heinolassa ja varsinkin Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtajana 2000-luvun alussa. Tuntui, että kirkon jäsenyys tuli yhä vain ajankohtaisemmaksi asiaksi. Näin lisensiaatintutkimus jalostui väitöskirjaksi.
Minkälainen kirkon jäsen Seppo Häkkinen olisi, jos ei olisi piispa eikä edes teologi?
– Taustani perusteella arvelisin olevani maallikkojäsen, joka kävisi kirkossa ja ehkä osallistuisi vapaaehtoistoimintaan, vaikkapa poikakerhon johtajana.