Jumala loi maankuoren, kasvit sen pinnalle ja kaikki eläimet. Lopputulos näytti hienolta, mutta silloin kivet alkoivat huutaa:
– Oi Luojamme, meillä on kylmä.
Jumala katsahti kivien ja paljaiden kallioiden puoleen ja lupasi auttaa niitä.
Niin Jumala loi vielä erilaiset sammalet ja jäkälät.
Mutta kivet olivat eripuraisia: yksi sanoi, että jäkälä on hyvä, toinen kannatti sammalta, ja kolmas olisi halunnut pysyä paljaana kivenä.
Lopulta Jumala hermostui kivien kalkatukseen ja sanoi:
– Tästä lähtien sammalta ja jäkälää olkoon teidän peittonanne. Saatte itse valita, kumman haluatte, tai sitten voitte valita molemmat.
Ja muistutuksena Jumalan hermostumisesta jäkälät, varsinkin rupijäkälät, kasvavat kovin hitaasti kiven peitoksi.
Jäkälä on outo ilmiö, sillä se on symbioottinen eli muodostuu sienestä ja bakteereista tai levistä. Jäkälä (Lichenes) on yleisnimi lukuisille jäkälälajeille.
Merkittävin Suomessa tavattava jäkälä on poronjäkälä. Nimensä mukaisesti se on poron ravintoa. Sillä on ollut myös taloudellista arvoa. Erityisesti Hailuodosta, Vaalan ja Kalajoen alueilta poronjäkälää on kerätty vientiin muun muassa koriste- ja askartelumateriaaliksi Keski-Eurooppaan, Norjaan ja Japaniin.
Jäkälän kaupalliseen keräämiseen tarvitaan aina maanomistajan lupa.
Suomessa jäkälää on perinteisesti laitettu ikkunanpokien väliin keräämään kosteutta talviaikaan.
Jäkälää kasvaa kaikkialla, myös siellä, missä muu kasvillisuus puuttuu, eli korkeilla tunturien ja vuorten rinteillä ja huipuilla.
Moni jäkälälaji on Suomessa uhanalainen tai kokonaan hävinnyt.
Kun kulkija astuu jäkälämättään päälle, siihen jää jälki. Jäkälän rakenne menee kasaan. Luomakunta muistuttaa näin ihmistä hänen teoistaan ja toimistaan. Tuhoaminen on niin kovin helppoa.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.