Virsilyriikka ei ole dogmatiikkaa, muistuttaa piispa Irja Askola. Hän osallistuu keskusteluun, jota on käyty Laura Sippolan virren ympärillä.
Irja Askola oli mukana työstämässä virsikirjan lisävihkoon tulleita uusia virsiä käsikirjavaliokunnan jäsenenä.
– Hyvän runon olemus on se, että sen voi ymmärtää monella tavalla. Lyriikkaa ei voi mitata dogmatiikan säännöillä, Irja Askola toteaa.
Hän kuitenkin lisää, että samalla kristillisten virsien täytyy heijastella kristinuskoa ja mahtua sen raamien sisään. Valmistuneen virsikirjan lisävihkon tavoite on Askolan mukaan hakea uskonnollista tulkintaa, joka puhuttelee ja tavoittaa heitä, joille hengellinen perinneveisuu ei ole tuttua.
– Tietyllä tavalla virsirunous toimii lyriikan ehdoin. Hyvä ja kestävä lyriikka on sellaista, jonka kuulija voi tulkita eri tavoin. Avoin, hengittävä sanasto on minusta myös vahvaa virsilyriikkaa, itsekin runoilijana tunnettu Askola pohtii.
Ei kyse puumerkkien jättämisestä
Lauluntekijä Laura Sippola kertoi keskiviikkona Kotimaa24:ssä tulleensa huonosti kohdelluksi kirkolliskokouksen työstäessä lisävihkoa. Monien vaiheiden jälkeen hänen tekemään virteensä 929 päätyi muotoilu ”Teetkö uuden ihmeen aina kun joku syntyy”? Alkuperäinen muotoilu, jota piispainkokouskin asettui tukemaan, kuului: ”Teetkö uuden liiton aina kun joku syntyy?” Kirkolliskokouksen perustevaliokunta, johon käsikirjavaliokunta nojasi, esitti uusi liitto -ilmaisun korvaamista, koska ei pitänyt sitä sopivana.
Irja Askola oli itse lauluntekijän suosiman ilmaisun kannalta. Askolan mukaan uusi ihme on turvallinen ja perinteinen tapa sanoa se, mikä on kristinuskon ydintä, eli Jumala luo ihmettä syntymän kautta.
– Itse kuitenkin ajattelen, että Jumalan tekemä liitto ihmisen kanssa on vahvaa kristinuskon sanastoa. Liitto välitti minulle hyvin syvästi sen, sen kiehtovan ja vakavan ajatuksen, että Jumala tekee liiton ihmisen kanssa.
Sitä Askola ei usko, että kirkolliskokousedustajilla tai käsikirjavaliokunnalla olisi halua jättää omia pieniä puumerkkejään ammattilaisten tekemiin virsiin.
– Meillä oli kunnioitus taiteilijoiden sekä musiikillista että lyyristä työtä kohtaan.
Hän on kuitenkin pahoillaan, jos kommunikointi virren tekijän ja lisävihkoa työstäneiden luottamushenkilöiden ja työntekijöiden välillä on jättänyt toivomisen varaa.
– Kyllä tietysti ymmärrän säveltäjää ja runoilijaa, jos tulee kokemus, että joku arvioi ja äänestää virsiä ilman musiikillista tai runouden asiantuntemusta. Virren tekeminen on herkkä tapa tuoda omaa uskon ilmaisua esiin.
Askolan mielestä käsikirjavaliokunta perehdytettiin hyvin ja monin tavoin tehtäviinsä. Valiokunnan jäseninä oli myös vahvoja lauluntekijöitä ja lyyrikkoja.
– Mielestäni valiokunnassa olleet olivat tehtäviensä tasalla. Koimme, että käsittelimme pyhiä tekstejä, jotka välittävät jotain sellaista Jumalasta ja kristinuskosta, mitä saarna ei tavoita.
Askola kertoo surevansa ja olevansa pahoillaan jokaisen taiteilijan puolesta, joka pettyy oman taideteoksensa ja kirkon päättäjien väliseen kommunikaatioon.
– Kirkon pitää taiteen tuottajana ja kuluttajana tuntea herkkyyttä taiteen tekijöitä kohtaan.
Repo: Monen jäsenen yhteisen työn tulos
Alun perin Laura Sippolan virren muotoilut problematisoi kirkolliskokouksen perustevaliokunta. Sen mukaan ilmaisulla uusi liitto on vakiintunut kirkollinen merkitys, joka viittaa ”Kristuksen ristinuhrilla solmimaan kertakaikkiseen liittoon”. Tämän vuoksi valiokunta piti ilmaisua virsisanoituksen tarjoamassa yhteydessä epäonnistuneena ja esitti sen korvaamista.
Sippola esitti korvaavia versioita, joista yksi oli ihme-sanan käyttö. Hän olisi kuitenkin halunnut pitää ennen muuta kiinni liitto-sanasta ja on pettynyt, ettei saanut tietää piispainkokouksen olleen hänen kannallaan.
Piispa Matti Repo käsitteli virsikirjan lisävihkoa sekä perustevaliokunnan puheenjohtajana että piispainkokouksen jäsenenä. Jälkimmäinen siis puolsi Sippolan ilmaisua.
– Mietinnöt ja lausunnot ovat kummassakin syntyneet monen jäsenen yhteisen työn tuloksena. Lopputulokseen on vaikuttanut myös se, että näillä elimillä on erilainen kokoonpano ja tarkoitus, piispa Repo toteaa.
Revon mukaan perustevaliokunta arvioi kirkolliskokoukselle tehtyjä esityksiä kirkon uskon ja opin näkökulmasta, piispainkokous puolestaan tekee seurakuntatyötä varten päätöksiä kirkon hengellisen ja pastoraalisen johtamisen näkökulmasta.
– Nämä kaksi eivät tietenkään voi olla kaukana toisistaan, mutta joitain painotuseroja voi syntyä. Siinä missä edellinen elin voi keskittyä sanojen opilliseen tarkkuuteen, toisen on syytä ajatella myös sanojen taiteellista vaikutelmaa ja sielunhoidollista ulottuvuutta.
Revon mukaan molempien intressiin kuuluu kuitenkin arvioida virttä jumalanpalvelusnäkökulmasta, kirkon uskon sanoittajana yksityisen ja yhteisen rukouksen kielelle.
Repo pohdiskelee virsirunouden suhdetta kuvataiteeseen, säveltaiteeseen ja arkkitehtuuriin. Hänen mukaansa kukin näistä tuo panoksensa jumalanpalvelukseen.
– Olisiko niin, että sanoiksi ja yhteiseksi lauluksi puetulta ilmaisulta odotetaan enemmän yhteistä uskon tulkintaa, kun taas nuo kolme muuta ovat enemmän avoimia yksityisten kokemusten erilaisuudelle? Olisivatko sanat jumalanpalveluskontekstissa enemmän uskon selitystä kuin sanomattomat ja selittämättömät kuvat, sävelet ja muodot?
– Tältä pohjalta voisi kuitenkin ajatella, että runous itsessään ja yksilöllisyydessään omana taiteenlajinaan on vapaa ylittämään rajoja, mutta yhteiseksi virreksi muuttuessaan sen soisi ilmaisevan sitä, mikä ylittää yksilöllisyyden ja alkaakin yhdistää.
Kuvat: Olli Seppälä Kuvankäsittely: Emilia Karhu
Lue myös:
Käsikirjavaliokunnan sihteeri: ”Virsien muutokset kysytty pilkkua myöten”
Virrentekijä: ”Minulla on käsittämättömän ylikävelty olo”
Piispa Kalliala Sippolan virren sorkkimisesta: Muutos pilaa sitä pahasti