Joskus tuntuu aivan suurelta ihmeeltä kokea korkea pystypakkanen! Se on jotakin semmoista, että se on ikään kuin äimänä koko kehossa ja koko luomakunta on vaiennut. Niin kuin nyt tänäkin aamuvarhaisena, jolloinka päivänkoiton ensimmäiset valosävyt alkavat yletä kohti taivaanlakea ja hiljaisuus humisee. Näin kuvaili kirjailija Annikki Kariniemi (1913–1984) Lapin talvea 1982 ilmestyneessä kirjassaan Ristisiipi. Teos on täynnä pohjoisen vuodenkierron hersyvää ja hyväntuulista ihastusta.

Ylitornion Törmäsjärven kylällä on yhäkin pystyssä 33 teosta kirjoittaneen Kariniemen viimeisin kotitalo autioituneena. Siellä on ikkuna, jonka tuhansien jääkukkien läpi talviaamuisin saattoi vuoteessa maaten ihastella kuuta. Ulkona pakkanen jysähteli seinään, kun kirjailijatar nousi kissojensa ja koiriensa keskeltä särkemään vesiämpäristä jääkuorta saadakseen vettä aamukahviin.

”Minun talossani on kylmää talviöisin, mutta minä tarkenen kun on raanuja ja turkiksia peitteenä. Ja joskus minä nukun peskikin yöpukuna.”

Alkavan päivän toimet jatkuivat pihalla: ”Ihoni joka on kananlihalla rävähtää hehkumaan, kun otan kämmeniini nietosten harjalta jäähileistä lunta ja hieron paljasta alastomuuttani. Jo vuosien ajan olen ollut hassuna tällaiseen pakkaslumeen ja siinä herkutteluun hereästi”, lähes seitsemänkymppinen nainen kertoo aamupesuistaan.

Annikki Kariniemi oli kulmikas persoona, jolla oli takanaan kolme särkynyttä avioliittoa ja paljon juttuja juorulehdissä. Yksinään asuva nainen olisi kuitenkin halunnut viettää jouluja suvun ja ystävien keskellä. Niinpä hän suunnitteli kutsuvansa jouluvieraita ja aloitti valmistelut hyvissä ajoin. Herkuista ei saanut olla pulaa.

”Kaikki kalkkunat, sinkut prässyltyt, maksamakkarat, maksalaatikot, juustolaatikot, hernehyytelösalaatit, tortut, piirakat, joulunisut, rommitortut, italialaiset ja venäläiset salaatit, rusinalimput, joulusetsuurit, poronkielet, poronpaistit, kaalikääryleet ja kaikki muu.”

Makeaa piti talossa vieraille myös olla jälkiruuaksi ja kahvipöytään.

”Hillakräämit ja luumukatriinat, korinttikakut, äidin omimman reseptin kanssa tehdyt, ynnä vinoneliöt ja pikku pasteijat ynnä mantelimarengit ja hunajaöörfiilat katettuna sokerikuorrutuksella.”

Joulun laittaja alkoi seurata pakkasmittaria huolestuneena. Pakkanen hillui päiväkausia neljässäkymmenessä. Hän poltteli kaamoksessa tulia pihallaan, että mahdolliset vieraat tuntisivat olevansa tervetulleita. Ainoa päivittäinen vieras oli postinkantaja.

”EI VAIN piha vaan koko ympäröivä metsä kaikkineen ja koko maailmankaikkeus seisoo hyytävänä. Ihmeellinen joulunalusaika. Ihanan kirkas tähtiteltti täytti koko taivaan kannen. Kaksi hämärää vastakkain.”

Pihalla aattoa odottava kuusi oli huurteisena upean näköinen. Ulkoa hangen alta polttopuita hamutessaan kirjailija sanoi koirilleen: ”Älkää lapsikullat tulko tänne pakkaseen, mamma tulee heti takaisin.”

Kun tuli alkoi aamuisin lämmittää pirttiä, siunasi Kariniemi ristinmerkillä kotinsa ja itsensä ja aloitti uuden kirjan kirjoittamisen. Aatokset harhailivat joulua odottaessa monenlaisiin muistoihin, jotka kirkkaina ja muuttumattomina ilahduttivat häntä. Jonkun menneitten aikojen ihana muisto sai hänet huudahtamaan: ”Kristus, jalo sankar suur!”

Kariniemi sytytteli kynttilöitä omaksi ilokseen ja tähyili revontulia. Lopulta hän oli tyytyväinen, ettei saanut jouluvieraita.

”Nehän olisivat kaikki paleltuneet tänne korpeen lihapatojen ääreen vaikka olisin viinaakin tarjonnut, sillä pakkanen pitää aina kutinsa, ei sitä voi viinakaan vastustaa. Eikä sitä paitsi semmoisena juhlana kuin jouluna, saa viinaa käyttää, eikä saavista ammentaa, sillä meidän Herramme on syntynyt puhtaille oljille, eikä sotketuille likaisille pahnoille.”

Joulu sai kirjailijattaren kaivamaan esiin vanhan hartauskirjan sekä muistelemaan Lestadiuksen saarnoja, joiden mehevää kieltä hän ihasteli: ”Ja Mooses sannoo vie pois nämä rakhat filistealaisten keskeltä omhan uuthen maahhan jossa Jumalan sana lepää niinko vasta poikinu hirviemä tuorheella laitumella.”

Pakkanen sai Kariniemen mielestä aikaan paljon hyvääkin. ”Metsät huutaa ja hanki soi. Ja karvakenkä hyppää hyistä hyppyään, jo kauan sitten vanhat saarnaajat sen sanomisillaan selittivät ja hekin talvea ylistivät, että kaikki se nöyränä kaataa Luojan käteen. Siitä sitten sikiäminen alkaa.”

MÖKIN NURKISSA jääkerros ei ohentunut, eikä ruokakomerossa herkut juuri vähentyneet. Ne olivat vielä joulun jälkeenkin lähes koskemattomia. Koirat ja kissat olivat saaneet kalkkunan koivet herkuikseen, mutta itse kokki oli syönyt lipeäkalaa, kuivaa silliä sekä maistellut sitä ja tätä.

Uutta vuotta kohti mentäessä pakkaset vain jatkuivat, mutta vieraita alkoi Törmäsjärven mökissä näkyä yhä useammin, varsinkin kahverissa eli kylmässä ruokakomerossa.

”Eräänä aamuna kun taas menin sinne etsimään sopivaa pantavaa aamukahvivoileivän päälle, kurkisti venttiilistä pikkuinen oravaemo, vai isäkö tuo lie ollut ja syödä mutusteli kynsissään äitimme omimman reseptin mukaan tehtyä korinttikakkupalasta.”

Pian alkoi olla saapuvilla monenlaisia ruokavieraita. Joulun siunauksesta saivat osansa pihalinnut, pikkulinnut, oravat, ehkä myyrät ja hiiretkin.

”Ja kisut ja sessut asettuivat jalkoihini ja kaikki saivat oman osansa lihasta ja luista ja sienipikkelsistä ja teekakuista ja luonnollisesti myös torniolaislohesta, siitä oikeasta, joka on ihan vaalean ruusunväristä parhaimmillaan, ja jota ei saa koskaan liikaa suolata vaan passelisti.”

Joulun aika oli hyvä päättää toteamukseen: ”Suurin kaikista on Rakkaus. Ja se on Joulun ydin.”

”Ylistetty olkoon Herra!”

Lähde: Annikki Kariniemi: Ristisiipi. Otava 1982.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!