Apotti Ratramnus oli mietteliäs. Hän oli saanut kirjeen ystävältään Rimbertiltä, joka työskenteli Hampurin ja Bremenin hiippakunnassa ja arveli kohtaavansa pian hirviöitä. Seudulla asui koirankuonolaisia: yleistä hirviölajia, joka tunnettiin jo varhaisantiikissa. Miten niihin pitäisi suhtautua?
Pohjoisranskalaisen benediktiiniläisluostarin apotti otti huolen tosissaan ja pohti asiaa useissa kirjeissä. Ystävä oli raportoinut koirankuonolaisten viljelevän maata, käyttävän vaatteita ja jopa uskovan lakeihin. Vaikka ne haukkuivat puhuessaan, ne eivät olleet järjettömiä petoja, päätteli Ratramnus. Olennoilla täytyi olla sielu.
Tämä tarkoitti kirkolle kauhistuttavaa tehtävää. Sielut oli pelastettava. Ratramnus rohkaisi Rimbertiä etsimään koirankuonolaisia ja saarnaamaan näille Jumalan sanaa.
Kirjeenvaihto käytiin 800-luvulla. Samanlaisia pohdintoja tallentui lukuisiin muihin keskiaikaisiin dokumentteihin.
– Yliopistokoulutetut kirkonmiehet kirjoittivat hirviöistä yhtä loogiseen ja analyyttiseen sävyyn kuin esimerkiksi ristiretkien todellisista tapahtumista, kuvailee Miikka Tamminen.
Hän on tutkinut niin hirviöitä kuin ristiretkiä, ja hänen kädenjälkeään on Keskiajan hirviöt -tietokirja (Gaudeamus 2021).
Nykyihmisestä tapa tuntuu oudolta, mutta keskiajalla hirviöt toteuttivat tärkeää tehtävää. Hirviöitä myös vilisi kaikkialla. Suomessa tavattiin koirankuonolaisia vielä 1700-luvulla.
KRISTINUSKON SUHDE hirviöihin oli enimmäkseen avarakatseinen ja keskittyi pelastamiseen. Lämmin suhtautuminen oli perua kirkkoisä Augustinukselta, joka kirjoitti hirviöistä 400-luvulla Jumalan valtio -teokseensa.
Karmea ulkomuoto oli Augustinuksen mukaan sivuseikka. Ajattelevina olentoina hirviöt olivat Aadamin jälkeläisiä. Kyse ei ollut edes Jumalan lipsahduksista. Hirviöt osoittivat Hänen kykyään ihmeisiin sekä suurta suunnitelmaa, jota ihminen ei käsitä.
Toisaalta Augustinus kehotti suhtautumaan hirviötarinoihin varauksella. Myös muilla oppineilla sekä matkalaisilla heräsi epäilyksiä läpi keskiajan. Arveltiin, että koirankuonolaisiksi oli luultu paviaaneja. Toisaalta monet keskiajan ja uuden ajan ihmiset, kuten kauas matkanneet fransiskaanimunkit ja löytöretkeilijät, kohtasivat itse hirviöitä.
Aikalaiset luokittelivat hirviöiksi tummaihoisia, kehitysvammaisia, intersukupuolisia ja eurooppalaisten mielestä oudosti käyttäytyviä ihmisiä. Suomen isonvihan ja pikkuvihan aikaiset koirankuonolaiset olivat todennäköisesti kalmukkeja eli venäläisten mukana kulkenutta aasialaiskansaa, jonka piirteet hämmästyttivät suomalaisia.
Samaan aikaan hirviöihin kuului toinen toistaan mielikuvituksellisempia olentoja: lohikäärmeitä, päättömiä ja suuttomia rotuja, pyöräjalkaisia, jättikorviinsa kääriytyviä, useasta eri eläimestä koostuvia, nelisilmäisiä ja omenantuoksulla ruokailevia.
Ristiretkipiispa Jacques de Vitry (k. 1240) selvitti yksityiskohtaisesti tietoja idän kansoista, kasveista, eläimistä ja hirviöistä. Hän arveli viimeksimainittujen ihmettelevän yhtä paljon meitä kuin me hirviöitä. Piispa ihasteli Intian alastomien hirviöiden askeesielämää sekä sitä, miten amatsonit säästivät voimia selibaatilla.
Etiopialaisen apokryfikirjoituksen mukaan Herran enkeli käski Kammottavaa seuraamaan opetuslapsia.
APOTTI RATRAMNUKSELLE kirjoittaneen Rimbertin menestystä koirankuonolaisten parissa ei tiedetä, mutta moni muu rohkea onnistui. Tammisen mukaan juuri koirankuonolaisen eli cynocephali-rodun tiet ristesivät useimmin kristittyjen kanssa: nämä hirviöt mainitaan lukuisissa pyhimyselämäkerroissa, matkakertomuksissa ja kirjeissä.
Tavallisesti rodulla oli koiran pää ihmisen vartalossa. Joissakin lähteissä koirankuonolaiset vaikuttivat lähes ihmisiltä. Toisten mukaan ne olivat hurjia petoja ja syöksivät tulta. Joka tapauksessa cynocephali otti usein evankeliumin vastaan. 200- tai 300-luvulla elänyt Reprobus jopa koki marttyyrikuoleman.
Erään version mukaan Reprobus joutui sotavangiksi ja enkeli vei hänet käännyttämään Rooman sotilaita kristinuskoon. Toisen version mukaan hän olikin kanaanilainen jättiläinen, joka kuljetti Kristukseksi osoittautuneen lapsen tulvivan joen yli. Kummassakin tarinassa Reprobus lopulta mestattiin. Nykyään hän kantaa nimeä Pyhä Kristoforos, ja häntä kunnioitetaan yhä katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa.
Erityisesti apostolit käännyttivät hirviöitä. Tamminen kertoo Andreaksen ja Bartolomeukseen törmänneen Kammottava-nimiseen hirviöön, jolla oli leijonamainen pää sekä kynnet kuin käyrät sirpit. Etiopialaisen apokryfikirjoituksen mukaan Herran enkeli käski Kammottavaa seuraamaan opetuslapsia. Petoa epäilytti, mutta enkeli ympäröi hänet tulella ja siunasi hänet hillitymmällä luonteella. Hirviöstä tuli Christianus.
Ei siis pitänyt lannistua hirviön petoluonteesta tai kyvyttömyydestä ymmärtää ihmispuhetta. Kristinusko kuului kaikille.
– Eikä oudon rodun negatiivisia piirteitä nähty pysyvinä, toisin kuin nykyrasismissa. Jumalaan uskova hirviö oli kristitty siinä missä muutkin, Tamminen kertoo.
HIRVIÖT OLIVAT Jumalan koodikieltä ihmisille. Latinan käsite monstrum on samaa kantaa demonstroimisen kanssa. Hirviöiden ilmaantuminen ennusti jotain, ja niiden kehossa piili vertauskuvallisia viestejä.
Kohutun Ravennan hirviön uskottiin ennustaneen vuoden 1512 verilöylyä samassa italialaiskaupungissa. Epämuodostunut lapsi oli syntynyt pari vuotta ennen ranskalaisten hyökkäystä. Lapsen sarvien, siipien ja kädettömyyden uskottiin kuvaavan paikkakuntalaisten paheita, joihin Jumala oli kyllästynyt.
Johtavassa asemassa olevat hyödynsivät innolla hirviöiden symbolisuutta. Esimerkiksi Sebastian Brant selitti lehtisissään Jumalan osoittaneen kuuluisilla Wormsin kaksosilla, että pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tuli pysyä yhden hallitsijan eli Maksimilian I:n alaisena. Päästään yhteen kiinnittyneet kaksoset olivat syntyneet vuonna 1495, kun paikkakunnalla pidettiin vallanjaosta valtiopäivät.
Jopa Martti Luther hyödynsi hirviöitä, vaikka astrologiaa hän piti pötypuheena. Hän ja Philipp Melanchthon kirjoittivat vuonna 1523 pamfletin munkkivasikasta ja paavillisesta aasista.
Saksista oli löytynyt vasikan sikiö, jonka selän nahanpala ja päälaen jälki sai sen näyttämään munkilta. Alun perin olennon väitettiin varoittavan Lutherin opista. Luther itse kirjoitti vasikan olevan merkki munkkien epärehellisyydestä. Ulkona roikkunut kieli viittasi valheellisiin saarnoihin ja kummallinen korva anekauppaan.
Melanchthon perehtyi paavilliseen aasiin: Tiberin rannalle huuhtoutuneeseen outoon ruhoon. Hänestä sen naiselliset rinnat merkitsivät piispojen paheellisuutta ja juopottelua. Takamuksesta ponnisti lohikäärmeen pää, kuten paavit uhkailivat kansaa.
Myös paaviuden puolustajat turvautuivat hirviöihin. Fransiskaani Johannes Nas julkaisi vuonna 1569 raportin epämuodostuneista lapsista ja eläimistä, jotka olivat syntyneet protestanttien mailla. Wittenbergiläisellä sialla oli tunnistettavasti Lutherin kasvot.
KESKIAJAN HIRVIÖIDEN symbolikieli oli rikas ja ristiriitainen. Sama hahmo saattoi olla yhtä hyvin pelottava kuin naurettava, Tamminen kuvailee. Lisäksi hirviöt edustivat aikalaisille sekä hyvää että pahaa.
Hirviöt olivat osoitus Jumalan ihmeistä, ja silti olennot kytkettiin toisinaan paholaiseen. Pyhimykset näyttivät voimiaan kukistamalla hirviöitä. Vähintäänkin hirviöt olivat rappeutuneita tai rikkoivat Jumalan asettamia ikuisia kategorioita.
Hirviöiden rujoa ulkomuotoa pidettiin Kainin merkkinä. Kain oli tappanut veljensä Abelin ja joutunut Jumalan karkottamaksi. Toisen tarinan mukaan hirviöt syntyivät Aadamin tytärten syötyä kiellettyjä yrttejä. Vedenpaisumuksen jälkeinen kantaisä hirviöille oli Haam, jonka Nooa oli kironnut.
Paholainen oli omanlaisensa hirviö, samoin demonit, joita Tamminen on tutkinut uutta kirjaansa varten. Ruumiittomina ne noudattivat eri lainalaisuuksia kuin tässä artikkelissa esitellyt luomakunnan hirviöt.
Raamatussa on vilahdellut useita luomakunnan hirviöitä, Goljatista ja muista jättiläisistä seireeneihin. Vanhan Testamentin ja Ilmestyskirjan Gog ja Magog olivat apokalyptisia hirviöitä, joiden kansat Jumala sulki pronssisen portin taakse Aleksanteri Suuren pyynnöstä. Maailmanlopun aattona saastaiset barbaarijoukot pääsisivät portista läpi ja saartaisivat Jerusalemin ennen kuin ne syöstäisiin Antikristuksen kanssa tuliseen järveen.
Juutalaisia, turkkilaisia ja mongoleja uskottiin Gogin ja Magogin jälkeläisiksi, samoin suomalaisia ja ruotsalaisia. Ansioitunut tiedemies Daniel Juslenius piti vielä 1700-luvulla Magogia suomalaisten kantaisänä. Toisin kuin olettaisi, Juslenius oli suomenmielinen: jopa paholaismainen hirviötausta on ollut kansalle kunniaksi.
Jutun kuvat ovat Miikka Tammisen kirjan kuvitusta.
Ilmoita asiavirheestä