Taitaa olla kevään ensimmäinen päivä. Nyt voi istuskella ulkona! Edellisinä päivinä on satanut yllättävää loskasotkua. Tällä hetkellä on poutaista. Tuuli on heikkoa. Meri on auki. Istumme hiljattain Helsingin Lauttasaareen muuttaneen Hannu-Pekka Björkmanin kanssa penkillä. Pohdimme, onko maisema kaunis, ja kyllä se on, jos osaa katsoa oikein. Kauneutta korostaa se, että maisemassa on myös jotain rumaa. Rannassa näkyy häiritsevää romua.

Pääsiäisaurinko nousi eristyksen aikana. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvalle Björkmanille se oli toinen pääsiäinen ilman kirkossa käyntiä. Alkaa olla tuskallista kökkiä kotona.

– Ei tunnu enää eksoottiselta. Mutta se on kätevää, että netin kautta voi käydä useammassa kirkossa saman palveluksen aikana.

Silloin, kun kulkutauti ei ole jäädyttänyt koko maailmaa, Björkman osallistuu palveluksiin vaihtelevasti. Uspenski on hänen kotikirkkonsa ja Valamon luostari on myös tärkeä paikka. Hän kuuluu Valamon Ystävät ry:n hallitukseen.

Hannu-Pekka Björkmanin juuret ovat Pohjanmaalla, Ilmajoella. Hänen lapsuudessaan teatteri ei näytellyt minkäänlaista roolia, eikä Jumalaan uskottu muuten kuin häissä ja hautajaisissa.

Isä luki paljon kirjallisuutta. Sen verran taide näkyi kotona. Nuori Björkman kävi yhteensä kaksi kertaa teatterissa katsomassa esitystä. Hän koki jotakin enteellistä.

– Nautin kaikesta. Ihmettelin näyttelijöiden taitoa. Olin ihan tyhjä taulu, mutta tajusin heti, että haluan näytellä. Mietin, miten tuohon maailmaan pääsisi mukaan.

Björkman oli noihin aikoihin kaksikymppinen underground-muusikko, tarkemmin sanoen Jack Meatbeat & the Underground Society -yhtyeen kitaristi. Yhtye perustettiin Ilmajoella, mutta lopulta sen jäsenet muuttivat Helsinkiin. Sieltä saatiin treenikämppä, jonka yhtye jakoi tunnettujen muusikoiden kanssa. Björkmania alkoi jännittää.

– En ollut kovin hyvä kitaristi. Pelkäsin, että he kuulevat, kun soitan, hän sanoo hekotellen.

Teatteri kiinnosti yhä enemmän. Björkman pääsi Lahden kansanopistoon näyttämötaiteen linjalle ja sanoi bändikavereilleen, että ”se on pojat loppu nyt”.

– Jätin kaikki soittokamani treenikämpälle, enkä koskaan kysellyt niitä takaisin.

Bändikaverit jatkoivat soittamista. Kaksi heistä vaikuttaa nykyään sellaisessa yhtyeessä kuin The Flaming Sideburns.

Hannu-Pekka Björkman jatkoi vuonna 1993 Teatterikorkeakouluun. Näyttelijänurasta tuli mittava. Björkman on valmistumisensa jälkeen näytellyt Lahden kaupunginteatterissa ja KOM-teatterissa sekä työskennellyt Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina. Hän on tehnyt yli 50 teatteriensi-iltaa sekä kymmeniä elokuva- ja tv-rooleja.

Uransa varrella hänet on palkittu Parhaan miespääosan Jussi-palkinnolla (2005 ja 2019), Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla (2010) ja kultaisella Venlalla (2019). Tällä hetkellä Björkman työskentelee Kansallisteatterissa ”hautakivisopimuksella”.

Sopimusta tehdessä ei varmaankaan ajateltu, että se tulisi päätökseen vuonna 2019.

Läheltä piti. Björkman oli tehnyt liikaa töitä.

– Teatterissa on aina ajateltu, että työ menee myös terveyden edelle. Esitystä ei peruuteta. Kuumeisena mennään lavalle.

Björkmania vaivasi munuaissairaus. Siihen liittyvän operaation jälkeen hän näytteli Koiramäen Suomen historia -esityksessä kylkikatetrin ja pissapussin kanssa. Ne oli teipattu kätevästi rooliasun alle.

Toinenkin työ piti harjoitella kuntoon: Willy Lomanin rooli Kauppamatkustajan kuolemassa.

– Ensi-iltaa edeltävänä päivänä kävin poistattamassa viimeisen letkun sisältäni. Oli pystyttävä esiintymään.

Sitten Björkman sai verenmyrkytyksen ja joutui teho-osastolle.

– Minulle on selittämätöntä, miksi jatkoin töitä kivuista huolimatta.

Psykologia antaa sellaisen syyn kuin indeterminismi, jonka mukaan jokainen ihminen tekee elämässään tekoja, joita hän ei pysty selittämään, tai joille hän antaa lukuisia erilaisia syitä.

– Usein tämä tapahtuu jonkin suuren ja ratkaisevan asian kohdalla. Ehkä ihminen ei silloin uskalla katsoa siihen varsinaiseen syyhyn, Björkman pohtii.

Hän ei osaa sanoa, mikä tämä syy hänen tapauksessaan oli.

– Minä en vain viheltänyt peliä poikki, vaikka olisi pitänyt.

Teholla Björkman oli ”joitakin päiviä”. Se oli kova kokemus, ja se oli hengellinen kokemus.

– Olin aluksi aika pihalla. Toki ymmärsin, että tilanne oli vakava, kun makasin letkuissa hoitajat ympärillä. Tuli sellainenkin ajatus, että jos tämä oli tässä, niin antaa mennä. Elämä on ollut ihan hyvä.

Mutta sitten kun tokenin, Björkman jatkaa, nauraa ja pyörittelee päätään: Ei näin, ei todellakaan näin!

– Sairaalassa tuli konkreettiseksi se, mihin turvaudun hädän hetkellä. Rukous oli tärkeää. Sanotaan, että sairaudessa Jumala lähestyy meitä erityisellä tavalla. Jotkut kutsuvat tätä armoksi.

Sairaus onkin Björkmanin mielestä lahja. Samalla se punnitsee uskon.

– Olenko heti toivoton, kun kärsimys saapuu? Kysynkö, miksi kärsin? Sairaus testaa, osaanko pyytää apua ja rauhoittua sänkyyn sairastamaan. Jokin valo siellä pimeydessä on. Se ei olekaan sammunut. Elämän arvo nousee valtavaksi.

Sairauskokemuksensa jälkeen hän väläytti mediassa, että voisi lopettaa näyttelemisen kokonaan.

– Ajattelin, että tarvitseeko itsensä tällä hommalla tappaa.

Homma sai kuitenkin jatkua, koska Björkman oppi sanomaan ei. Ennen kesäkuuta ei ole mitään teatteritöitä. Toisaalta tällä hetkellä on vain yksi näytelmä, hän kertoo ristiriitaisesti.

– Monta juttua yhtä aikaa on se väsyttävä asia, jota yritän vastedes vältellä.

Jo ennen sairastumistaan Björkman oli punninnut työtapojaan, näyttelijän etiikkaa ja koko maailmankatsomustaan pitkässä prosessissa. Näyttelijäksi valmistuttuaan hän oli tavallaan pettynyt ammattiinsa, koska se ei antanutkaan vastauksia kaikkiin elämän suuriin kysymyksiin.

– Näytteleminen on osittain ihan humppaa ja tyhjäpäistä pyörimistä. Lähdin etsimään vastauksia kirjallisuudesta. Mikä lie kohtalo sitten johdatti lukemaan kirjaa venäläisistä kansanikoneista.

Sen myötä Björkman osallistui vuonna 1999 historiallisen seuran retkelle Laatokan Valamoon.

– Minulle ja ystävälleni Petrille, joka on nykyään isä Petri Tapiolan seurakunnassa, se ei ollut mikään retki vaan pyhiinvaellus.

Hän osti kotiin ikonin ja huiteli salaa ristinmerkkejä, kun ei tiennyt mitä vaimo asiasta ajattelee.

– Ikonin teologiassa esiintyy ajatus, että me emme katso ikonia, vaan ikoni katselee meitä. Se puhutteli minua valtavasti, Björkman jatkaa ja kertoo liittyneensä ortodoksikirkkoon vuonna 2000.

Hengellinen elämä sai Björkmanin pohtimaan teatterin ja kristinuskon suhdetta. Kristityt kun ovat vuosikausien ajan pitäneet teatteria synnillisenä ja pakanallisena toimintana.

– Ja kyllä niin ajatellaan edelleenkin. Minulla oli itsellänikin pitkään ristiriitainen olo asiasta.

Sitä Björkman purki vuonna 2012 esseekokoelmaan Valkoista valoa. Hän alkoi ajatella näyttelemistä ”luomisesta käsin”.

– Ihmisen syvin ja jumalallisin olemus on vapaus. Luominen kumpuaa siitä, että ihminen laskeutuu tähän olemukseensa ja ammentaa sen mystisestä potentiasta asioita olevaksi.

Lause on niin hieno, että sen täytyy olla totta.

– Kyseessä on luomisen akti. Meille on suotu suuri vapaus. Jumala ei pakota meitä edes uskomaan itseensä.

Vapaudessa etiikka on tärkeää. Björkman tähdentää, ettei vapaus ole sitä, että saisin aina tehdä mitä haluan. Jonkun vapaus rajoittaa jonkun toisen vapautta.

– Vapauteni juoda lattea voi riistää muita. Ei taiteilijan ihanne pitäisi olla se, että taiteilija tekee mitä hän itse haluaa. Vapauden syvyys on enemmän kuin oman mielen oikut.

Parhaimmillaan teatteri voi Björkmanin mukaan olla sitä, että näyttelijä siirtää jumalallista luomisvoimaa eteenpäin. Jumala luo tyhjästä asioita olemaan. Ihminen voi Jumalan kuvana tavallaan heijastaa tätä kykyä.

– Harvinaiset kokemukset näyttämöllä ovat sellaisia, että läsnä on jotain muuta kuin näyttelijä itse. Sitä voi kutsua huippukokemukseksi tai tylsästi flowksi, mutta itse sanon sitä armon kokemukseksi. Läsnä on suurempi voima. Näyttelijä on vain tulkitsijana siinä välissä.

Hän lainaa venäläisen elokuvaohjaajan Andrei Tarkovskin ajatusta, jonka mukaan taiteen tärkein tehtävä on etsiä Jumalaa toisesta ihmisestä.

– Ajoittain olen löytänyt. Näyttelemisessä on tärkeää myös ymmärrys ihmisen rajallisuudesta. Syntisyydestä. Se on ruma sana nykyään. Taiteilija pyrkii omasta pimeydestään huolimatta tuomaan näkyviin jonkin kipinän, joka ei sammu.

Se on vaikeaa. Björkmanin mukaan pahista on helppo näytellä, mutta hyvän ihmisen esittäminen on asia erikseen. Jeesuksen roolissa on helppo epäonnistua.

Björkman kertoo yhden elämänsä tärkeimmistä rooleista olleen Dostojevskin Idiootissa Kansallisteatterissa joskus 2010-luvulla. Dostojevskin alkuperäinen idea oli kuvata romaanissa hyvä ihminen. Idiootin valmistuttua hän totesi epäonnistuneensa yhdeksänkymmentäprosenttisesti.

– Suuri kirjailija onnistui luomaan vain kaaosta.

Alituisen kaaoksen uhkan vuoksi Björkman pyytääkin työlleen siunausta. Joskus hän rukoilee yleisön puolesta lavalla.

– Yleisö katsoo Jumalan kuvaa näyttämöllä, ja näyttelijä näkee Jumalan kuvan yleisössä. Siinä ollaan tavallaan vastakkain. Tähän liittyy myös ikoniteologia. Ikoni on Jumalan kuva niin kuin ihminenkin. Ikonissa ei ole pakopistettä, vaan pakopiste on katsoja, joka tulee nähdyksi.

Björkman viittaa uuteen Pakopiste esseekokoelmaan, jonka hän on toimittanut yhdessä puolisonsa Nina Honkasen kanssa.

Jumalan kuvan katseessa on pilkettäkin. Vuonna 2019 Björkman nauratti katsojia näyttelemällä risteilykulttuuria parodioivassa M/S Romantic -tv-sarjassa työnsä tosissaan ottavaa risteilyisäntää Jokkea. Björkman on tehnyt myös kasapäin muita komediarooleja. Hänen mielestään huumori on hengellinen asia.

– Uskossa ei pitäisi olla mitään synkkää. Ilo on aidon hengellisyyden tunnusmerkki. Olen lukenut kirjoja Athos-vuoren erakkomunkeista, joilla hengellisyyden tärkein ilmenemismuoto on leikkisyys. He ovat niin kuin lapsia, eivätkä mitään synkkiä parrakkaita vanhuksia. Mitä pyhempi, sitä kujeilevampi.

Eräänlaiseen vinoon huumoriin liittyy myös Björkmanin uusi kirjallinen työ, kirja hovinarreista. Keskiajalla moni kuningas masentui kolkkoon kivilinnaansa ja hovinarrit raahattiin apuun.

– Osa narreista oli oikeita hulluja, natural fools. Narrit olivat keskiajan ja renessanssin ilmiö.

Paavillakin oli narreja.

– Hänellä saattoi Euroopan-matkallaan olla kymmenen narria mukana. Joukossa oli esimerkiksi lyhytkasvuisia ihmisiä.

Projekti on laaja ja hankala. Narreista on Suomessa tehty vain yksi väitöskirja. Narrihomma nielaisee nyt voimat ja ajan, Björkman kertoo ikään kuin kiitollisena.

– Suurin osa materiaalista on englanniksi ja saksaksi. Olen haalinut kirjallisuutta vuosien ajan. Näitä asioita on vaikea selvittää. Siksi on hienoa tutkia niitä. Minusta on kiva kertoa ihmisille asioita, joita he eivät tiedä.

Ilmoita asiavirheestä