Matt. 21: 12–17 (18–22)
Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te teette siitä rosvojen luolan.”
Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: ”Hoosianna, Daavidin Poika!”, he suuttuivat ja sanoivat hänelle: ”Kuuletko, mitä nuo huutavat?” ”Kuulen”, vastasi Jeesus. ”Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi”?” Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä.
(Kun Jeesus varhain aamulla oli palaamassa kaupunkiin, hänen tuli nälkä. Hän näki tien vierellä viikunapuun ja meni tutkimaan sitä, mutta ei löytänyt siitä muuta kuin lehtiä. Silloin hän sanoi puulle: ”Ikinä et enää tee hedelmää.” Siinä samassa viikunapuu kuivettui.
Kun opetuslapset sen näkivät, he hämmästyivät ja sanoivat: ”Kuinka tuo puu noin äkkiä kuivettui?” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jos teillä olisi uskoa ettekä epäilisi, te ette ainoastaan tekisi tätä viikunapuulle, vaan te voisitte sanoa tälle vuorellekin: ”Nouse paikaltasi ja paiskaudu mereen”, ja niin tapahtuisi. Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte.”)
***
Jeesuksen tapa toimia ja opettaa oli usein hyvin erikoinen. Hän teki oppimishetkistä mieleenpainuvia. Sellainen oli tämäkin tilanne pääsiäisjuhlien aikaan. Jakkaroiden ja pöytien kaataminen ei varmasti jäänyt huomaamatta. Kovin hämmästyttävä oli myös viikunapuun kuivattaminen, kun hedelmiä ei löytynytkään. Mitä Jeesus tahtoi tällä kertaa opettaa?
Rahanvaihtajat ja kyyhkysen myyjät olivat tuttu näky Jerusalemin temppelialueella. Heillä oli menossa vuoden paras sesonki, sillä kaupunkiin oli saattanut kerääntyä kymmeniä tuhansia pyhiinvaeltajia. Rahanvaihtajia tarvittiin, jotta eri puolilta tulevat juutalaiset saivat maksettua temppeliveronsa oikeassa valuutassa.
Kyyhkysiä ostettiin uhreiksi lepyttämään Jumalaa syntien vuoksi tai kiitoksen osoituksena. Uhrieläimen tuli olla virheetön. Pitkien matkojen takaa tultaessa eläimet olisivat voineet vioittua, joten niitä ei kannattanut tuoda mukanaan.
Jeesus näki, että Jumalan palvelemisen ympärille oli muodostunut asioita, jotka eivät olleet oikein ja jotka veivät sivuraiteille. Pyhiinvaeltajia käytettiin surutta oman edun tavoitteluun rahastamalla heitä. Rukouksen huoneesta oli tehty rosvojen luola. Taisi olla niinkin, että rukous oli vaihtunut ostotapahtumaksi, usko sekeleiksi. Jumalan palvelemisesta oli tullut kaupankäyntiä.
Jeesus puhdisti temppelin ja ryhtyi toimimaan, niin kuin hän näki oikeaksi. Sokeat ja rammat ymmärsivät, että nyt oli tullut heidän aikansa. He tulivat Jeesuksen luokse parannettavaksi.
***
Sokeiden ja rampojen tuleminen temppeliin on tärkeä yksityiskohta. Siihen heillä ei nimittäin ollut juutalaisuudessa lupaa. Jeesus avasi heille temppelin oven, pääsyn Jumalan yhteyteen. Myös lapset saivat tässä kohden arvostuksen Jeesukselta. He näkivät, että Jeesuksessa on jotain ihmeellistä ja ylistettävää.
Jeesus ei vain puhdistanut temppelipihaa ja kuivattanut viikunapuuta. Hän muutti koko uskonnon ja uskonharjoituksen muodon. Jälkeenpäin voidaan nähdä, kuinka temppelialueella riehuminen ennakoi koko uhrikäytännön loppumista.
Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen temppeliuhreista tuli tarpeettomia. Pääsy Jumalan yhteyteen avautuu Jeesuksen antaman uhrin kautta. Uusia uhreja ei enää tarvittu Jumalan lepyttelyyn. Jeesuksen sovituskuolema teki kaikista ihmisistä kelvollisia elämään Jumalan yhteydessä.
Jeesuksen toiminta sai juutalaiset suuttumaan. Tämä on aivan ymmärrettävää. Niitäkin löytyi, jotka uskoivat häneen. Kuin osoittaakseen voimansa ja valtansa Jeesus kuivatti vielä viikunapuun herättääkseen vahvempaa uskoa Jumalaan. Uskolla voidaan siirtää jopa vuoria.
Lopulta kyse on vain uskosta, ei ihmisen antamista tai ostamista uhreista. Kunpa tämän oppisimme.
Kirjoittaja on Alavuden kirkkoherra.
Kuvitus: Gun Damén