| 3. sunnuntai ennen paaston aikaa |
Se sisäinen kipinä
Kerran kolmessa vuodessa elämä heittää tämän oudon oloisen tekstin papin eteen. Kuinka moni enää tietää, mitä ovat kyntötyöt? Kuinka monelle on tuttu asia ”palvelija”? Ansaitsematon armo on kirkkovuodessa tulevalle pyhälle annettu otsikko ja siihen on piilotettu vinkki: Jeesuksen töissä palkka on se, että saa olla Jeesuksen töissä.
Missä töissä siis ihminen roihuaa tekemisen ilosta, tarvitsee kyllä palkankin, mutta itse tekeminen on palkoista suurin? Esimerkiksi taiteilijat ovat hyvä esimerkki työstä ja tehtävästä, jotka valitsevat ihmisen. On pakko tehdä, vaikka olosuhteet ovat vaikeat. Korona-aika näytti meille, mitä luovuus parhaimmillaan on. Syntyi kirjoja, maalauksia, sävellyksiä, kotikonsertteja. Ei sisäisen kipinänsä löytänyt ihminen voi jättää elämäntehtäväänsä, vaikka olosuhteet käyvät mahdottomiksi. Yhteiskunnan ei pidä käyttää hyväkseen taiteilijoiden sisäistä pakkoa tehdä työtään. Armo ja palkka ovat eri korien asioita. Armoa on tehdä sitä, mitä varten kokee, että on luotu. Palkka on asiallinen
korvaus tehdystä työstä.
Jeesuksen töihin liittyvät suuri ilo ja vapaus, koska työt tunnistaa Jeesuksen töiksi juuri siitä, että itse tehtävä kantaa. Haluan tehdä sitä!
Mikä on sellainen työ ja tehtävä, jota sinä teet sen vuoksi, että sinua ajaa suuri intohimo tehdä juuri sitä? Et voi olla tekemättä asiaa, joka parhaassa tapauksessa hyödyttää myös jotakuta toista ihmistä tai ihmisryhmää?
Minulle sellainen itse itseään kannatteleva tehtävä on kehitysvammaisen taiteilijapoikani auttaminen hänen töidensä esillepanossa. Olen saattanut uppoutua tunneiksi, joskus näyttelyjen alla päiviksi, valitsemaan, painattamaan ja julkaisemaan töitä. Viivat, värit, syöverit eli tunteet, tunnelmat ja mystinen sanoma liikuttavat ja voimauttavat minua yhtä aikaa. Työstä ei palkkaa tule, mutta jotakin paljon enemmän. Sen täytyy olla armoa. Saan olla prosessissa mukana.
Ystäväni sulkeutuu niin paljon kuin mahdollista arkistoihin tutkimaan sotahistoriaa, josta avautuu uskomattomia tarinoita muille kerrottavaksi. Tunteja ei lasketa.
Eläkkeellä oleva mies ei säästele vaivojaan, kun tulee kyse muistisairaiden vanhusten ja heihin liittyvän tutkimuksen selvittämisestä. Vapaaehtoinen arkunkantaja saa palkkiokseen kerran vuodessa kahvit ja kerran vuodessa ruoan. Yhä uudelleen hän pukee mustan puvun päällensä ja tarttuu tuntemattoman henkilön arkun liinaan.
Ehkä ansaitsematon armo ei olekaan niin vaikea asia, miltä ensituntumalta vaikuttaa. Armo selitetään usein negaation kautta. Ei ansaittu, ei oikeasti kuulu minulle.
Mutta entä jos se on juuri mahdollisuus, liekki, jota kuuluu pöyhiä, ei vaientaa!
Jokainen meistä voi löytää, ellei ole jo löytänyt, sen ihmeellisen
flown, jonka kautta hyvä niin omassa elämässä kuin maailmassakin lisääntyy, eivätkä motiivien nimet ole raha tai kehu.
Luukkaan evankeliumi 17:7–10
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”